Cristóvão Tezza: Professori

Romaanisen filologian professori Heliseu da Motta e Silva herää aamulla levottomasta unesta päivään, jona hänet on määrä palkita tiedemiesurastaan. Vanha professori alkaa laatia mielessään puhetta, mutta kesken sen laadinnan hän havahtuu ristiriitaisiin muistoihinsa: isän ankaruuteen, äidin hämärään kuolemaan, opiskeluaikaansa, ulkomaille muuttaneeseen poikaansa, avioliittoonsa Mõnican kanssa ja intohimoiseen muistoon Therèzestä, salaperäisestä ranskattaresta.

Romaanissaan Cristóvão Tezza rakentaa Proustin ja Faulknerin hengessä monitasoisen kertomuksen ulkoisesti menestyneestä miehestä, joka elämänsä huippukohdassa ja julkisen palkitsemisen hetkellä huomaakin katuvansa menneisyyttään.

Olen huomannut viime aikoina, että minulle on alkanut kasautua lukuprojekteja enemmän kuin olen tajunnutkaan. Tämän kesäisen oman hyllyn bloggaamattomien kirjojen luvun keskellä on tullut kurkisteltua lähintä kierrätyshyllyä, ja sieltäkin on vahingossa tullut jotain mukaan, vaikka ei pitäisi, jos aikoo saada minkään muun projektin ikinä päätökseen.

Tämä lukuprojektiasia liittyy Professoriin siten, että brasilialainen nykykirjallisuus, jota se edustaa, varsinaisesti piti olla vasta jonkun haman tulevaisuuden lukuprojektin asia. Mutta nyt kävikin sitten niin, että vaikka Afrikka-lukuprojekti on yhä kesken - kesätauolla - niin vähän alkoi jo tuo Etelä-Amerikan kirjallisuus hiippailla mukaan myös kierrätyshyllyn kautta. Samaisesta hyllystä on myös löytynyt maailmankirjallisuuden klassikoita, ja kotimaisiakin kirjailijoita on tässä luettu, joten ilmeisesti lukuprojektini ovat nyt kaikki aktivoituneet samaan aikaan.

Ei kai siinä mitään. Haaveeni saada oman hyllyn bloggaamattomat luettua ja blogattua kesän aikana on osoittautunut epätoivoiseksi haihatteluksi, ja sen aikataulu taitaa venähtää parilla kuukaudella. Kirjaston lainahyllyille ja Afrikka-projektiin palannen sitten vasta talven lähestyessä, kun tässä omien kirjojen bloggaamisen ohessa oli tarkoitus tehdä vähän sellaista kevyttä karsintaakin, joten sellainen on tietysti aina etusijalla.

Nyt tämän Professoria käsittelevän blogitekstin alkuhöpinät ovat käyneet niin pitkiksi, että korkea aika kirjoittaa itse teoksesta. En ollut etukäteen lukenut takakannesta kuin tiedot kirjailijasta, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Sillä tavoin kaunokirjallisuus onkin kaikista mukavin kohdata: aivan kahdestaan tekstin kanssa. Ensiksi teksti tuntui vähän hankalalta päästä mukaan, mutta sitten se alkoi avautua.

Kuten usein arvostettujen kirjailijoiden kohdalla, heti alusta asti kävi selväksi, miksi Tezza on niin tunnustettu kirjailija: teoksen tyylikeinot olivat elegantteja ja oivaltavia, ja rakenne kantoi alusta loppuun saakka. Kerrontaan oli kauniisti kudottu historiallisten tekstien eli professorin tutkimusaiheen taso sekä muisteluiden ja nykypäivän tasot, häivähdyksellä kokeilullisuutta. Kokeellisuus oli kuitenkin varsin maltillista, keskivertolukijaa ei takuulla karkottanut pois.

Teoksen hahmot, tärkeimpinä itse professori Heliseun lisäksi vaimo Mõnica sekä rakastajatar Therèse (näin oli takakansitekstiin nimi kirjoitettu, vaikka teoksessa selviää, että hänen nimensä on todellisuudessa Thérèse). Hahmot oli luotu vivahtekkaiksi ja inhimillisiksi tavalla, joka miellytti kovasti, ja toi teokseen jonkinlaisen realistisemmankin tunnelman kuin olisin odottanut.

Nyt olen kuvaillut teoksen ansioita varsin pitkästi, mutta silti on tunnustettava, että mitään varsinaista puhuttelevuutta en kokenut. Luulen, että siinä olivat syynä ihan vain teoksen keskiössä olevat asetelmat. Kolmiodraama eli kipuilu vaimon ja rakastajattaren välillä on ehkä sellainen kuvio jossa joku voisi nähdä ikiaikaisuutta ja tiettyä arvovaltaa itsessään, mutta itseäni se suoraan sanottuna hieman ikävystytti.

Tai sitten se ongelmani oli suosikki-inhokki-trooppini, kirjallisuuden opettajan ja oppilaan suhde. Se on jotenkin aivan sieltä kaikkien aikojen kulahtaneimmasta ja mielestäni tyhjiin ammennetuimmista troopeista, johon kirjailijapolvi toisensa jälkeen tuntuu kokevan vetoa, syystä jota en ihan käsitä. Tässä teoksessa sentään molemmat osapuolet olivat aikuisia, koska tapahtumapaikkana on yliopisto. Mutta ehkäpä yhdistettynä kolmiodraaman ollaan jo tuplasti siellä inhokkitrooppieni osastolla, mikä hieman latisti tunnelmaa. Kumpaankaan juonikuvioon ei mielestäni saatu puhallettua kovinkaan raikasta henkeä.

Parastahan teoksessa oli hahmoluonnehdintojen ja tyylikkään kerronnan lisäksi vanhenevan päähenkilön oman elämän reflektio. Heliseun tapa tarkastella koettua elämää, omia valintojaan, toisten ihmisten vaikutusta hänen tunteisiinsa ja tekemisiinsä sekä ihmissuhteiden vaikeita kohtia oli monessa kohdassa ihan koskettavaa. Teos oli palkintopuheen sijasta tilintekoa koko eletystä elämästä, tunnistettavan inhimillisellä tavalla.

Tämän tekstin alussa puhuin nyt jo suorastaan kasautuneista lukuprojekteistani. Tässäpä oli nyt vähän varaslähtöä siihen Etelä-Amerikan kirjallisuuden lukuprojektiin, joka on vuorossa jokusen vuoden kuluttua. Tuolla ei-niin-kiireisten lukupinossa on myös Gabriel García Márquezin teos, eli varaslähtöä otetaan vähän enemmänkin. Mutta onhan samalla niin, että lukemiston laajentaminen on aina kotiin päin, oli projektia tai ei.

---

Cristóvão Tezza 2014/2018: Professori

Suom. Tarja Härkönen

Aviador. Helsinki.

271s.

Kansi: Jonna Nisu