J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti

J.R.R. Tolkien kertoo esseessään Saduista oman kirjailijantyönsä perusteista, satujen arvosta kirjallisuudenlajina. Saduista avautuu kauniiksi ja sulavaksi tutkielmaksi mielikuvituksen laeista.

Teokseen sisältyy myös kertomus Niukun lehti. Se on viehättävä allegoria Tolkienin omasta urasta kertojana, kertomus maalarista, joka tahtoo maalata kokonaisen puun. Niukku on taitava maalaamaan lehtiä ja viipyy mielellään yksityiskohdissa, mutta pyrkii täydellisyyteen niin hanakasti, että työstä ei tahdo tulla valmista koskaan.

Puu ja lehti sisältää myös Tolkienin komean runon Mythopoeia, joka on kosminen puolustuspuhe myyttien puolesta.

Kun tämä suomennos Puusta ja lehdestä on ilmestynyt vuonna 2002, oli meneillään suuri Tolkien-buumi. Syynä olivat tietysti Taru Sormusten herrasta -elokuvat, joista ensimmäinen ilmestyi vuonna 2001. Heti siitä lähtien alkoi suomeksikin tulla uusintapainoksia kaikesta mahdollisesta Tolkienista: Maamies ja lohikäärme vuonna 2001, Roverandom ja Taru Sormusten herrasta tarkistettu laitos vuonna 2002, Hobitti vuonna 2003, Kirjeitä Joulupukilta vuonna 2004, ja varmaan muitakin mitä en tässä nyt hoksaa mainita.

Oli siis erinomaista aikaa olla Tolkien-fani, ja minähän olin. Tai oikeastaan aloitin vasta hieman jälkijunassa, luin ensimmäisen Tolkienini vuonna 2005 - Hobitti - ja siitä etenin sitten Taruun Sormusten herrasta, mikä teki lähtemättömän vaikutuksen. Ilokseni huomasin, että kirjaston hyllyt suorastaan notkuivat aivan parin vuoden takaisia uusia hienoja painoksia Tolkienin teoksista, ja kirjakaupoissakin niitä oli vielä tuohon aikaan hyvin saatavilla.

Edellinen Puun ja lehden lukukertani sijoittunee siis suunnilleen vuoteen 2007. Silloin se jäi kaikista etäisimmäksi edellä luetelluista julkaisuista, sillä olin vasta ahmimisiässä, ja kaikenlainen tieteellinen -vaikka sitten kirjallisuuteen liittyvä - oli aika kaukaista ja vierasta. Essee Saduista analysoi "satujen" (eli suunnilleen fantastisen fiktion) juuria ja syntytapoja sekä merkitystä, voisi jopa luonnehtia että hieman manifestinomaisesti. Keskeisiä ajatuksia on suunnilleen se, että fantasia ei ole vain lapsille, eikä myöskään pelkästään tyhjänpäiväistä omiensa keksimistä, vaan syvempi tapa hahmottaa maailmaa.

Fantasiakirjallisuuden entisenä suurkuluttajana voin olla samaa mieltä. Vaikka sittemmin fantasiakirjallisuudesta on tullut yhä kasvavassa määrin viihteellistä kertakäyttöhuttua jolla ei ole yhtään mitään sanottavaa, ovat silti monet elämäni merkittävimmistä lukukokemuksista fantasiaa, ja siitä ei pääse mihinkään. 

Ja vaikka nykyään ns. nörttikulttuurin nousun jälkeen on yhä valtavirtaisempaa olla kiinnostunut fantasiasta myös aikuislukijana, on ihailtava sitä omistautumista, jonka Tolkien on asialle antanut vielä silloin, kun kulttuurista viitekehystä ei juuri ole ollut. Lähinnä kansallisromanttiset mytologiat - oikeat tai keksityt - tai sitten lasten tarinat ovat olleet läheisimmät vertailukohdat, eikä fantasia ole ollut oikein kumpaakaan, vaikka on ammentanut erityisesti ensimmäisestä.

Hauskana huomioni kiinnittäneenä yksityiskohtana Tolkien kirjoittaa siitä, kuinka ei koe fantasian ja draaman soveltuvan yhteen oikein millään tavalla. Fantasia-aiheiset teatteriesitykset eivät koskaan voi viedä toiseen maailmaan samalla tavoin kuin kirjallisuus, koska niihin ei voi koskaan samalla tavalla uskoa, niin täydellistä tapaa esittää maailmaa ei draamassa voi saavuttaa.

En voinut tässä vaiheessa olla ajattelematta Sormusten herran 2000-luvun filmatisointeja upeine lavastuksineen ja maskeerauksineen - esseehän on siis 1930-luvulta, eivätkä varmaan edes tuon ajan kunniahimoisimmat elokuvan ammattilaiset olisivat voineet kuvitella 2000-luvun elokuvaa taidemuotona, saati sitten perinteisen yliopiston englannin kielen professori. On kuitenkin kiehtovaa, että juuri hänen töistään tehtiin koko maailman valloittanut ylistetty ja palkittu elokuvatrilogia.

Niukun lehti on toinen niteen sisältämä teos. Se on pieni kertomus, jossa päähenkilö Niukku koettaa maalata täydellistä puuta. Tämä on kaikista kauimpana omasta yleisemmästä lukumaustani, ja sen vuoksi se tälläkin kertaa meni ohitse aika vähäisten tunnereaktioiden saattelemana. Takakansitekstissä viitataan allegoriseen lukutapaan, jossa tarina kuvaisi Tolkienin omaa suhdetta kirjoitus- ja maailmanrakennustyöhönsä. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Tolkienin julistama inho allegorioita kohtaan, mutta ehkäpä tässä kyseessä onkin vain takakansitekstin vähän epäonnistunut sanavalinta.

Mythopoeia oli tehnyt suurimman vaikutuksen ensimmäisellä lukukerralla, ja oli sitä nytkin. Aikanaan vuoden 2009 tienoilla olin kaivellut jostain esiin alkuperäisen englanninkielisen runon ja ripustanut sen seinälleni. Sen vuoksi osaan vieläkin siteerata sen muutamat alkusäkeet alkukielellä - taito, josta ei sinänsä ole yhtään mitään hyötyä, mutta jonka vuoksi huomaan välillä pyöritteleväni säkeitä mielessäni.

Nytkin Mythopoeia toimi lukukokemuksen kruununa. Ihmiseksi, joka ei ole koskaan kokenut runoutta omakseen, olen aina ollut hämmästyttävän ihastunut juuri Tolkienin runouteen, ja tällainen pidempi teoskaan ei tuntunut ollenkaan raskaalta. Se onnistui jälleen kerran puhuttelemaan henkilökohtaisella tasolla, vaikka varmasti peilasinkin nyt edellistä lukukertaa enemmän Mythopoeian säkeitä Saduista-esseeseen ja sen sisältämiin väittämiin.

Luonnehtisin, että Puu ja lehti on sellaista todellisten Tolkien-fanien kamaa, kuten kaikenlaiset keskeneräisinä Tolkienin jäämistöstä julkaistut katkelmat ja niiden versiotkin. Vaikka sinänsä ainakin Saduista olisi varmasti ihan mielekästä luettavaa fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneelle ylipäätään, sen tieteelliseen keskusteluun yhdistyvät kohdat eivät ehkä tee siitä kovin helposti lähestyttävää satunnaiselle lukijalle. Niukun lehti on puolestaan jotain ihan muuta, ja Mythopoeia vieläpä runoutta siihen kaiken päälle. No, itselleni ainakin maistui.

---

J.R.R. Tolkien 1988/2002: Puu ja lehti

Suom. Vesa Sisättö (Saduista), Kersti Juva (Niukun lehti), Johanna Vainikainen-Uusitalo (Mythopoeia)

WSOY. Helsinki.

153s.

Kansi: J.R.R. Tolkien (kuvitus), Sami Saramäki (typografia)