Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla III

Sinä talvena pysyi Koskelan tie usein ummessa. Jos siihen ilmestyi jälkiä, saattoi lumisade peittää ne ennen kuin uusia tehtiin. Matinkuusen oksat riippuivat lumen painosta raskaina tien yllä. 

Vain torpan lähiympäristössä näkyvät jäljet ilmaisivat, että siellä elettiin ja toimittiin niin kuin ennenkin, mutta yhteydet ulkomaailmaan olivat vähäiset. 

Enpä arvannut aloittaessani, että Täällä Pohjantähden alla -trilogian lukeminen veisi kaikkiaan kolme vuotta, vuosi kirjaa kohden. Näin kuitenkin kävi. Kuten aiemmissa osissa, ei itse kirjan lukeminen sinänsä ollut hidasta, vaan siitä tarvittiin pitkiä sulatteluaikoja, jolloin en moniin kuukausiin koskenutkaan kesken olevaan teokseen. Sitten puolivälin ylitettyäni luin teoksen loppuun, näin kävi myös kolmososan kanssa. Nyt on trilogia sitten valloitettu.

Koskelan perheen sukutarina jää varmasti aivan päällimmäiseksi mieleen ja muistoihin Pohjantähdestä. Heikkouteni on aina ollut useiden sukupolvien ajalle jaksottuvat tarinat. Pohjantähdessä seurataan aivan alusta loppuun vain Akseli Koskelan elämä, mutta samalla paljon sekä edeltävän sukupolven, saman sukupolven että seuraavan (ja vilaukselta myös sitä seuraavan) sukupolven elämänkohtaloita.

Kolmannen osan alussa ollaan sotien välisessä ajassa, ja teoksen edetessä koetaan myös toinen maailmansota. Jälkinäytös tapahtuu jossakin ehkäpä 1960-luvulla. Sotaa edeltäneessä ajassa teoksen huomio on erityisesti lapuanliikkeessä ja sen tuottamassa ilmapiirissä. Kylmäävissä kuvauksissa viranomaiset sulkivat silmänsä äärioikeiston väkivallantöiltä sympatiaa tai pelkoa tekijöitä kohtaan tuntien, eivätkä uhrit saaneet oikeutta.

Äärioikeiston nousu, puhdistuspuheet ja viranomaisissa esiintyvät äärioikeistosympatiat tuntuvat surullisen tutulta nykypäivänä. Vielä ei aivan Pohjantähdessä kuvatun kaltaista laajaa kannatusta  väärää mieltä olevien pahoinpitelyille ja murhille ole, ja toivon mukaan jokainen ymmärtää olla niitä haluamattakaan. Pohjantähdessä kierteen katkaisi vasta illuusiot rikkova toisen maailmansodan todellisuus.

No, eteenpäin. Huomasin että aiemmista Pohjantähden osista kirjoittaessani en ollut vielä kirjoittanut auki sitä, kuinka paljon Linnan kirjoitustyylissä ihailen - dialogin lisäksi - hänen puheidenkirjoitustaitoaan. Pohjantähti sisältää paljon erilaisia puheita, joita pidetään milloin missäkin tilaisuudessa, milloin minkäkin aiheen puolesta. Usein ne ovat aatteellisia ja toimivat tiivistelminä hahmojen kannattamille aatesuunnille. Toisinaan kyse on esimerkiksi hautajaispuheesta, mutta silloinkin ne kertovat puhujan arvomaailmasta paljon.

Kun mainitsin Pohjantähden ensimmäisen osan yhteydessä sanankäänteet jotka tuntuivat uskottavilta ajankohdalleen, mielessäni taisivat olla erityisesti nämä puheet. Niiden kautta läpi kaikkien kolmen osan aatehistorialliset tunnelmat tuodaan eloon tavalla, jota hahmojen arkinen suhtautuminen aatteisiin täydentää.

Kuten taisin jo edellisen osan yhteydessä mainita, jälleen yksi teoksen keskeisestä viehätyksistä olivat uskottavat ja elämänmakuiset hahmot. Heidän kohtaloistaan halusi tietää lisää, ja heidän kauttaan tapahtumiin tuodaan huumorin, tragedian ja inhimillisyyden sävyjä. Vaikka Koskelan perhe on selvästi keskiössä, seurataan teoksen alusta loppuun saakka myös koko Pentinkulman kyläyhteisöä eri yhteiskuntaluokkineen historian myrskyissä.

Täällä Pohjantähden alla on ollut kulttuurisesti merkittävä tuodessaan lähihistoriaa kaunokirjallisuuden muotoon, sitä ei käy varmasti kiistäminen. Linnan realistinen ja suorasanainen tyyli on ollut kotimaisen kirjallisuusmaun mukainen ja kuvatut asiat arkisia ja monen elämää koskettavia.

Tämän vuoksi alkoikin mietityttää, että montako kulttuurillista käsitystä historiasta Pohjantähti on luonut ja vakiinnuttanut julkaisunsa jälkeen. Trilogian kakkososasta blogatessani pohdin historiallisten tapahtumien kuvauksen tarkkuutta, ja mainitsin kuinka se on saanut osakseen myös kritiikkiä ja muuta tarkastelua. 

Jos puhutaan suomalaisen miehen - ja miksei naisenkin - kuvasta, ei varmastikaan käy kiistäminen että Akseli ja Elina Koskela ovat näiden arkkityyppien huipentuma, ja vaikka molemmissa on myös inhimilliset heikkoutensa, tietyllä tavalla he ovat myös ideaaleja. Akseli on töitä yli jaksamisensakin paiskova työmies mutta myös tarvittaessa luontainen johtaja, ei puhu turhia ja hoitaa asiallisesti talonsa, maansa ja perheensä. Elina on työteliäs ja hiljainen, ei koskaan koe äitiyttä väsyttävänä, ei sano vastaan miehelleen, ja kärsii kärsimyksensä yksin niillä muita vaivaamatta samalla kun pitää kodin esimerkillisessä kunnossa.

Varmaan aika harva suomalainen on välttynyt saamasta kasvatuksessaan osaansa näistä ihannekuvista, vaikka nykypäivän tutkimukseen pohjaava käsitys henkisesti hyvinvoivasta aikuisesta on varsin toisenlainen. Pohjantähden hahmojen elämäntilanteissa tällainen silkka pärjääminen on esitetty olosuhteiden pakkona, ja siinä on varmasti osin perääkin. Sen sijaan ajatus siitä, että tällaiseen malliin kasvattaminen loisi jotenkin automaattisesti hyvinvoivia ihmisiä, koska "ennenkin on pärjätty" on toivottavasti katoavaa kansanperinnettä.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, Pohjantähdessä kuvataan erilaisia ihmisiä hyvin pysyvinä ihmistyyppeinä. Monella tavoin ihmisen käytös ja luonteenpiirteet tuntuvat teoksessa juontuvan ensisijaisesti perimän mukana saadusta luonteenlaadusta, toissijaisesti kasvatuksesta. Olosuhteiden vaikutus näyttelee melko vähäistä roolia. Näin hahmojen elämänkulut vaikuttavat tietyllä tavalla kohtalonomaisilta. 

Ainoat suuremmat muutokset hahmojen ajatusmaailmassa tapahtuvat joko heidän aatteellisessa ajattelussaan, tai heidän vanhetessaan, joko mielen terävyyden tylsistyessä tai sitten oman elämänkulun pohdintojen kautta. Tämä vastaa varmaan monen arkikokemusta ympäröivistä ihmisistä, tai vastasi ainakin vielä yhtenäiskulttuurin aikaan, ja sen vuoksi se ehkäpä lisää teoksen uskottavuutta osalle lukijoista.

Siitä ei pääse kuitenkaan mihinkään, että Täällä Pohjantähden alla on monumentti suomalaisessa kulttuurissa ja kirjallisuudessa. Kuten aina muistan jokaisen klassikon kohdalla sanoa, jälleen pitää paikkansa myös se, että suosituimmat klassikot ovat myös mukavia lukea. Pidin Pohjantähdestä lukukokemuksena, vaikka se olikin paikoin raskas aihepiiriensä vuoksi. Pentinkulman väen tarinat jäivät mieleen pyörimään, mutta myös useita vuosikymmeniä halkova yhteiskunnallinen kuvaus kiehtoi. Niin että onhan tämä nyt vaan lukemisen arvoinen.

---

Väinö Linna 1962/1989: Täällä Pohjantähden alla - Kolmas osa

WSOY. Helsinki.

279s.

Kuvitus: Juha Pykäläinen