Leo Tolstoi: Tolstoin tarinoita

Maailmankuulun klassikon (1828-1910) sikermä muinaisvenäläisten legendojen ja sankaritarinoiden aiheistosta ammennettuja satuja. Runsaan kahdenkymmenen tarinan kokoelmaan sisältyy sekä laajoja monipolvisia seikkailusatuja että lyhyitä elämänfilosofisia tarinoita. Voimakas eettinen piirre leimaa kertomuksia, hyvän ja pahan valtataistelu on joskus kärjistetty suoranaiseksi pirun ja ihmisen väliseksi kamppailuksi. Tarinoiden sankareina ovat pääosaltaan talonpojat, käsityöläiset tai kauppiaat ja kertomusten henki kuvastelee monesti tolstoilaisuuden keskeisiä piirteitä: veljeyttä, tasa-arvoa, väkivallan vastustusta, ruumiilliseen työhön paluuta. Antoisalla teoksella on huolellisesti toteutettu ulkoasu, kuvituksena on maalauksia ja piirroksia sekä väriliitteinä että mustavalkeina kuvina.

Minulla on ollut tapana jo useamman vuoden ajan lukea yksi venäläinen klassikko vuodessa. Osittain projekti alkoi siitä, kun hyllyssäni oli kirjallisuusopintojeni alussa hamstraamiani venäläisiä klassikoita useampiakin, mutta en ollut lukenut niistä yhtään. Nyt vuosia myöhemmin tilanne oli tämän vuoden alussa se, että olin vuosien varrella lukenut kaikki hyllyssäni olevat venäläiset klassikkoromaanit lukuun ottamatta Sotaa ja rauhaa. Aloitinkin sen heti tammikuun alussa innokkaana, sillä aiemmin molemmat lukemani Tolstoit olivat olleet vetävää tekstiä.

Kun olin lukenut neljän niteen painoksesta vasta puolitoista ensimmäistä kirjaa ja oli jo elokuu, päätin suosiolla luovuttaa. Olin jo mennyt täysin sekaisin hahmoissa siinä ensimmäisen niteen jälkipuoliskolla, ja parin kuukauden tauon jälkeen unohtanut jo kaiken, mitä kakkosteoksen alkupuolella oli tapahtunut. Harmitti, mutta päätin siirtää yllättävän kovaksi palaksi osoittautuneen Sodan ja rauhan jonkin tulevan vuoden projektiksi. (Vaikutti ehkä sekin, että Sodan ja rauhan ohella luin samaan aikaan sekä Kanteletarta, islantilaisia saagoja englanniksi sekä aina jotakin tietokirjaa.)

Onneksi hyllyssä oli vielä vähän kevyempääkin klassikkokamaa: Tolstoin tarinoita -novellikokoelma, joka tuntui olevan aivan täsmäteos tähän hyvin lukujumisen vuoden loppuun. Kuten arvelinkin, sisältö oli taattua Tolstoita: anarkokristillinen arvomaailma oli lähes jokaisen novellin johtoteemana, unohtamatta tietenkään hyvin selkeää opetusta. Monessa tarinassa oli sadun rakenne ja logiikka, joka sopi oikein hyvin tämäntyyppiseen vahvoja väitteitä esittävään tyyliin; ovathan sadutkin nimenomaan "yhden asian" opetuksia.

Tämäntyyppinen kirjallisuus on omiaan herättämään varsinkin nykylukirjoissa ärsytystä, kun kyynistynyt ja postmoderni valtavirtataide juuri painottaa harmautta ja arvojen subjektiivisuutta. Tunnistan itsessänikin, että pidin lukemastani lähinnä tyylikkäänä esimerkkinä tällaisesta tarinankerronnan lajista, en niinkään jotenkin vahvasti omaan maailmaankuvaani resonoivana totuutena.

 

Minua kuitenkin jotenkin ilahduttaa selittämättömänkin kovasti Tolstoin tulkinta kristillisyydestä, jossa lähimmäisenrakkaus on kristillisten arvojen ytimessä. Tolstoin tekstejä lukiessa ei voi olla pohtimatta, millainen maailma olisi, jos tämä olisi tosiaan kristillinen ideaali: pyyteetön lähimmäisenrakkaus ja kaiken omaisuuden keräämisen vieroksuminen - silloinkin, kun se käytettäisiin avustusverkoston kasvattamiseen. Jotenkin ei voi olla pohtimatta, että olisiko tämä silti enemmän kristillisyyden hengen mukaista kuin vaikkapa nykypäivänä varsin suosittu menestysteologia.

 

Tolstoin maailmankuvassa paluu ruumiilliseen työhön - kaikkien paluu - on tietysti näin siistiin sisätyöhön sosiaalistetulle vieraannuttavin osuus. Se esittää kuvan yhteiskunnasta, jossa kaikki tekevät samaa työtä ja saavat itselleen tarpeeksi, ylijäämällä autetaan muita (ja joskus sillä omallakin osuudella, jos ylijäämää ei ole). Tekstien satumuotoisuus sopii sujuvasti tähän utopistiseen kuvaan. 

 

Ei voi kuitenkaan olla miettimättä, että tavallaan käsillä on paradoksi: kirjoittamisella tai ylipäätään taiteella ei näiden tarinoiden mukaan pitäisi olla mitään tarvetta tai sijaa ruumiilliseen työhön perustuvassa utopiassa. Tässä on tietysti nyt todettava, että taida tuntea tolstoilaisuutta tarpeeksi hyvin; siellä voi hyvinkin olla jokin kanta aiheeseen, ehkäpä jopa tämän ristiriidan tiedostaminen. Valistakoon minua joku aiheen tuntija kommenteissa, jos näkee sen tarpeelliseksi.

Tätä teosta lukiessa oli todettava, että kun Tolstoi kerran tunnetaan suurena realistina, on kiinnostavaa lukea häneltä tekstiä, joka on aivan eri tekstilajia eli symboleihin ja pelkistämiseen perustuvaa satuformaattia. Tokihan se onnistuu loistavasti, joskin seassa on melko hauskasti varsin realistisia kuvailevia osuuksia, mutta vähintään rakenteen tasolla satumalli pilkahtelee esiin. Se toki omalla tavallaan syö realistisuutta, mutta minusta lopputulos eli näinkin erilaisten tekstityyppien sekoittuminen on oikein kiehtova.

 

Sivuhuomiona tämä kokonaisuus ei siis ole mikään Tolstoin "novellikokoelma" siinä mielessä, että tarinat ovat olleet eri paikoissa eri aikoina julkaistuja. Googletellessani jäi vähän hämäräksi, onko tämä suomenkielinen laitos perustunut siis johonkin venäjänkieliseen kokoelmaan, vai onko suomennettaessa koostettu juuri tämä valikoima. Samoin jäi hyvin epäselväksi, milloin novellit on oikeastaan julkaistu. Todennäköisesti pitkin Tolstoin aktiivista tuotantoa, 1850-luvun tienoilla.  Harmillista, että näissä 1900-luvun kokoelmapainoksissa on usein aika niukasti tietoa alkuperäisistä teoksista.

No, oli miten oli, joulumielen näistä tarinoista ainakin saa. Niissä toisten auttaminen ja lempeys sai (lähes) aina lopulta palkkansa, jos ei materiaalisesti, niin ainakin mielenrauhan ja onnellisen elämän muodossa.

Kuvausteksti: Vuokko Binnikka 1979 / Arvosteleva kirjaluettelo / Kirjasampo

---

Leo Tolstoi 1850-1899/1979: Tolstoin tarinoita 

Suom. Eila Salminen.

Karisto. Hämeenlinna.

323s.