Gisli Sursson's Saga and The Saga of the People of Eyri

Based on tales that originated in historical events in tenth-century Iceland, these two sagas follow the fate of a powerful Viking family across two generations, from its early Norwegian ancestry through fierce battles to defend its honour.  

Gisli Sursson's Saga is a story of forbidden love and divided loyalities, in which the heroic Gisli vows to avenge the murder of his 'sworn brother' and sets in motion a chain of bloody events that culminate in tragedy. The Saga of the People of Eyri continues the story with Snorri, a cunning leader of the next generation, who uses his intellect to restore social order. 

Blending gripping narrative, humour, the supernatural and shrewd observation, these tales reveal the richness of the saga tradition and present a vivid record of a society moving from ruthless individualism to a Christian ethic of reconciliation and order. 

Toinen yritys lukea jo kerralleen kesken hiipunut islantilainen saaga osoittautui ensimmäistä voitokkaammaksi. Sain teoksen vuosia, vuosia sitten tuliaisiksi Islannista, ja se on niin monen muun kirjan tapaan tuijottanut siitä asti syyttävästi hyllystäni. Skandinaavinen mytologia kiinnostaa minua kohtuullisesti: en ahmi sitä mitenkään valtavissa määrin, mutta toisaalta se ei tunnu auttamattoman tylsältäkään. 

Historiallinen näkökulma kiinnostikin ehkä eniten, vaikka tiesinkin lukevani kaunokirjallista tekstiä. Nämä kyseiset saagat ovat sankarimyyttejä ja osittain - esipuheen mukaan - yhteydessä norjalaisiin saagoihin, mikä ei yllätä. Joka tapauksessa kyseessä olivat ensimmäiset koskaan lukemani saagat, joten ainakin voin sanoa lukeneeni jotakin aivan muuta kuin mitä tavallisesti tulee luettua.

Teos sisältää kaksi eri saagaa, joilla on yhteisiä elementtejä paikkojen ja hahmojen kautta. Pidin huomattavasti enemmän jälkimmäisestä Eyrin väen saagasta, jossa ei ollut Gisli Surssonin saagan tapaan suurta keskeistä sankaria - tai voihan tästä keskustella - vaan jossa yhteisön kokonaisuus tuli paremmin esiin laajemman hahmokaartin kautta.

Tämä on niitä kirjoja, joissa alkusanat kannattaa suosiolla jättää lopussa luettaviksi. Alun johdannossa nimittäin analysoidaan molempien saagojen juonet, hahmot ja merkitykset niin kattavasti, että teosta ei takuulla osaisi lukea enää sen jälkeen kuin tämän ennalta annetun kehikon lävitse. Itse perehdyin analyyseihin vasta lopuksi, ja huomasin olevani jopa eri mieltä muutamista asioista.

Ehkä keskeisin niistä oli se, kuinka nykypäivän analysoija ei pysty päästämään irti ajatuksesta, että länsimaiset kulttuurit ovat individualistisia. Kirjoittaja alleviivaa jatkuvasti erityisesti Gisli Surssonin individualismia, mutta sen jälkeen kuvaa - osuvasti - ylisukupolvista kunnian taakkaa, näkemättä mitään ristiriitaa asiassa. Kunnian varjelu ja tarvittaessa palauttaminen yhteisön silmissä tuntuu kuitenkin vahvasti yhteisölliselle kulttuurille tyypilliseltä seikalta, jossa on päin vastoin hyvin vähän individualismia. Jotenkin nykypäivänä tunnutaan unohtavan, että yhteisöllinen kulttuuri ei ole länsimaissakaan kovin monen vuosisadan takana. Keskiajalle ajoitetuista teksteistä on minusta anakronistista etsiä individualismin piirteitä. 

Tyyli vaati aluksi totuttelua. Johdanto osuu nappiin ylistäessään sen eleetöntä eleganssia, mutta aluksi oli vaikea pysyä kärryillä. Englanninkielinen käännös vie varmasti tunnelmaa, mutta jotenkin minulle jäi samanlainen olo kuin lukiessani Tarukuninkaita, Shakespearen näytelmien proosaversiota (josta tuossa blogitekstissä kirjoittamani klassikkopuhina näyttää aika hellyttävältä nyky-minun silmiin). 

Tapahtumat ja repliikit kyllä ovat paikoillaan, mutta tulkinnallinen - ja tunteellinen - puoli jää paikoin hyvin hienovaraisten seikkojen tai ihan vain lukijan mielikuvituksen varaan. Ehkä tämä on jotain minun ehdollistumistani viime vuosisatojen länsimaiseen kirjallisuusperinteeseen, mutta jotenkin suorasukainen asioiden luettelu jättää kylmemmäksi kuin kuvailu, miten asiat tapahtuivat.

Tähän liittyy tietysti mitallinen runous, jota saagojen käännekohdissa kertovat lausujansa ajatuksista ja tunteista. En voinut olla ajattelematta, että niiden täytyy olla jollain tavalla järkevämmän kuuloisia islanniksi. Englanniksi käännettynä ja ilman sen suurempia selityksiä hyvin, hyvin korkealentoisista ja monitasoisista metaforista tai laajennetuista metaforista en itse ainakaan ollut heti käsittää, mitä tuli luettua. 

Useamman kerran yhden ja saman runon lukemalla alkoi hahmottaa edes mihin tapahtumaan, asiaan tai tilaan sillä viitataan (sentään tietyt symbolit oli selitetty marginaalissa), mutta loppua kohti enenevässä määrin tuli vain porhallettua runouden ylitse kertasilmäyksellä ja jatkettua eteenpäin. Tämäkin olisi varmasti ihan oma erityisaiheensa, jota voisi harjaantua lukemaan ja josta voisi aidosti nauttia. Minulla ei nyt kuitenkaan ollut oikea hetki sellaiselle.

Erityisesti alkupuolella en voinut olla ajattelematta, että näistä saagoista saataisiin ihan loistava televisiosarjan - tai pelin! - juonen ainekset, ja että mieluiten palaisin adaptaatioiden pariin ennemmin kuin lukisin tämän teoksen ikinä uudelleen. Edelleen olen aika varma, että tämä yksi lukukerta riittää minulle, mutta nyt loppuun asti luettuani olen varma myös siitä, että tuskin tulen unohtamaan Eyrin väen saagaa täysin, ainakaan kovin nopeasti.

Eyrin väen saagan alkaessa aloin lämmetä saagojen maailmalle. Yksi syy siihen on vahvemmin mukana oleva huumori, joka toi kylmään ja traagiseen maailmaan vastavärejä. Oikeastaan lähes jokaisessa Eyrin väen saagaan liittyvässä juonilinjassa oli vähintään yksi humoristinen elementti tai kohtaus: sakinhivutukselta paetaan naamioitumalla vuoheksi, salamurhaajan kengännauhat aukeavat pilaten hiippailun tai kohtalokkaan riidan alkusyynä on se, saako tietyssä paikassa käydä tarpeillaan vai ei. Tällaisissa kohdissa aina muistaa, että viihdettä sitä on kaivattu entisaikoinakin, vaikka tarinalla olisi muitakin tarkoitusperiä tai opetuksia sisällään.

Oman vaikeutensa toivat nimet. En tunne kovin hyvin islantilaisia nimiä, saati historiallisia islantilaisia nimiä, ja tämä on niitä teoksia, joissa nimiä riittää ja riittää. Etenkin Eyrin väen saagassa lueteltiin aina uuden alakertomuksen alkaessa osalliset henkilöt ja heidän sukuyhteytensä sekä maantieteellinen sijaintinsa. Niinpä - ja tämä on ihan aito esimerkki suoraan kirjasta - yhdessä virkkeessä saattoivat esiintyä nimet Thorsnes, Thorleif, Thorlak, Thormod, Thorgerd ja Thorbrand.

Näistä olisi sitten pitänyt erottaa sujuvasti tulevissa kappaleissa, kuka on kuka ja mikä on mikä. Liitteen sukupuissa ja kartoissa asiaa oli toki avattu, mutta siinä oli sitten tehtävä päätös, haluaako koko ajan selata tekstin ja liitteiden välillä, vai eteneekö tekstissä sujuvammin, mutta ehkä joitakin yhteyksiä ja niiden tuomia merkityksiä unohtaen. Itse valitsin jälkimmäisen lukutavan.

Vielä pienenä loppulisäyksenä jäin pohtimaan teoksen naishahmoja. Islanti on tunnetusti ollut tasa-arvon edelläkävijä monellakin mittapuulla historian kuluessa, ja tässäkin teoksessa tavataan muun muassa talonomistajaemäntiä, muita itsellisiä naisia ja ilmoitusluontoisia avioeroja.

Johdannossa kuitenkin analysoidaan naisen roolia saagoissa "kaiken pahan alkuna ja juurena" sekä koston kierteen ulkopuolisena tai ulkopuolelle jätettynä hahmona, jonka tehtävänä on lähinnä pelätä koston kierteen uhrien puolesta. Kieltämättä tässä analyysissa on perää. Aloin pohtia, kuinka paljon kristinuskon saapuminen Islantiin on päässyt vaikuttamaan tarinan painotuksiin ennen niiden kirjaamista tai kirjaamisen yhteydessä. Olisi kiinnostavaa tietää, heijastuuko näiden keskiaikaisten saagojen naiskuva kuinka vahvasti kristillisestä naiskuvasta.

Näiden kahden saagan lueskelu on ollut yksi tämän vuoden monituisista, hyvin hitaasti etenevistä lukuprojekteista. Olen toisinaan lukenut puoli sivua tai sivun, pitänyt välillä kuukauden tai parin tauon, ja sen jälkeen lukenut ehkä kolme tai neljä sivua viikossa, ennen kuin on seurannut taas viikon tai parin tauko. Niinpä parisataasivuisessa kirjassa vierähti puoli vuotta. Tämä oli kuitenkin sopiva lukutahti tämän vuoden tiimellyksessä. Nyt on taas yöpöydän pinossa tilaa seuraavalle kirjalle.

--- 

Gisli Sursson's Saga and The Saga of the People of Eyri, 1230-1270/2003
Lontoo. Penguin Books.
Engl. Judy Quinn & Martin S. Regal
247s.
Kansi: Svalbardsbók manuscript of Jónsbók (c.1350)