Tanizaki Junichirō: Avain

Avain rakentuu vanhenevan miehen ja häntä kymmenen vuotta nuoremman vaimon päiväkirjamerkinnöistä, yksinpuheluiksi puetusta dialogista. Kumpikin kirjoittaa nimenomaan toisen luettavaksi, kumpikin kiistää lukevansa, kumpikaan ei tiedä lukeeko toinen. Asiat, joita ei tohdita sanoa, eroottiset toiveet, joita ei rohjeta lausua ilmaistaan päiväkirjoissa. Lukija tempaistaan mukaan kiehtovaan leikkiin: mikä on vilpitöntä, mikä laskelmoitua? Kuka pettää ja ketä, ja kuka itseään?

Junichirō Tanizaki (1886-1965) kuuluu japanilaisen kirjallisuuden merkittävimpiin ja luetuimpiin nimiin. Romaaneissaan, novelleissaan ja näytelmissään hän kuvasi perinteisen japanilaisen elämäntyylin ja länsimaisten tapojen yhteentörmäystä, miehen ja naisen suhdetta ja avioliiton ristiriitoja. Seksuaalisuutta rohkeasti käsittelevä Avain kohahdutti ilmestyessään 1956 japanilaista yhteiskuntaa, siitä tuli puheenaihe parlamentissakin.

Tanizakin teokseen tarttuminen oli hetken mielijohde, jonka sain lomapaikan kirjahyllyn äärellä. Takakansitekstin kuvaus "japanilaisen kirjallisuuden merkittävimpiä ja luetuimpia nimiä" sekä vuosilukujen vilkkuminen siellä 1900-luvun puolivälin paikkeilla vakuuttivat minut yhtä varmasti kuin vain noin sadan sivun pituus. Tästähän saisi oikein sopivaa ja näppärää laatulukemista.

Kävi ilmi, että olin arvioinut vastassani olevan teoksen täysin oikein. Tanizakin teos on lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi. Alusta loppuun saakka olin täysin tarkkaavainen ja aivan yhtä keskittynyt teoksen hahmojen keskinäiseen epäsuoraan viestintään kuin he itsekin. Teoksen rakenne on aivan nerokas: kaksi päiväkirjaa, joiden kirjoittajat ehkä lukevat toista, ehkä eivät. Lukija saa itse täyttää aukot, joko vetämällä johtopäätöksiä eleettömistä pienen pieneen vaihtelevista vihjeistä, tai vaikka päättämällä, mistä onkaan kyse.

Olen kai aina ollut kiinnostunut lukemaan ihmissuhteista, ja nyt kun tarkemmin mietin, ehkä jopa erityisesti siitä näkökulmasta, miten rakentuu ajatus toisesta ihmisestä ja hänen sisimmästään. Niinpä tämän teoksen hahmot, jotka tietoisesti peittävät, väittävät ja - huomaamattaankin - paljastavat, olivat minusta erittäin kiehtovia. Jokainen heistä ymmärtää toisiaan juuri uskottavalla tavalla hieman väärin, ja kuvittelee itsestään juuri uskottavalla tavalla hieman todellisuudesta poikkeavasti, itseään suojellakseen.

Kuten takakansikin mainitsee, teoksen keskiössä on seksuaalisuus sekä sen toteuttamisen vaikeus monenlaisten paineiden alaisena. Sivuhuomiona - suomenkielinen Wikipedia kirjoittaa, että Tanizakin "viimeiset teokset kuvaavat vanhojen ihmisten seksuaalisuutta". Toivottavasti kolmanneksi viimeisenä ilmestynyttä Avainta ei ole sisällytetty tähän kategoriaan kuuluvaksi, sillä sen keskiössä oleva aviopari on iältään 40-50-vuotiaita.

Pohdin koko ajan lukiessani naisten kuvaamisen tapaa. Olin siinä havaitsevinani tiettyjä stereotyyppisiä juonteita, vaikka naishahmot onkin kuvattu varsin inhimillisinä. Erityisesti keskiössä olevan pariskunnan nainen, Ikuko, herätti monenlaisia tuntemuksia. Toisaalta hänen ajatuksiinsa on sukellettu yhtä syvään kuin hänen aviomiehensäkin, toisaalta taas Ikukon suhde omaan kehoonsa on kuvattu jotenkin miehisen näkökulman lävitse, eli siis suhteessa siihen, kuinka viehättävänä miehet hänet näkevät. Se tuntuu aina yhtä vieraalta, kun itselle naisena sellainen on aika pieni ja sivuhuomautusmainen osa suhdetta omaan kehoon. 

Teoksessa on myös kohtauksia, jotka voidaan tulkita perustelluksi hyväksikäytöksi. Toisaalta taas tilanteet esitetään Ikukon näkökulmasta vapauttavina tapoina irroittautua kulttuurin ja kasvatuksen vaativasta pidättyväisyydestä. Silti hänen suostumuksensa jää erityisesti alkupuolella varsin epäselväksi, vaikka loppupuolella se on jo löydettävissä. Olen ymmärtänyt, että suostumuksen puute on aika yleinen asetelma japanilaisessa eroottisessa perinteessä, mutta se ei tietenkään tehnyt oloa sen paremmaksi lukiessa.

Tanizaki on julkaissut kirjailijanuransa aikana kymmeniä teoksia, joista englanniksi on käännetty useampia kymmeniä ja suomeksikin ainakin kuusi kappaletta. Tämänkin teoksen aihe, seksuaalisuuden toteuttaminen ja erilaiset siihen liittyvät pinttymät, ovat käsittääkseni Tanizakin tuotannon ydinteemoja. En tiedä, miksi maailmankirjallisuuden klassikoissa juuri pakkomielteisyyttä kuvaamalla onnistutaan usein sanomaan jotakin puhuttelevaa - tässähän vaikka Nabokov on mestari - mutta Avaimen perusteella Tanizakin tuotanto osunee täsmälleen tähän kategoriaan.

Useamman kerran tämän blogin historiassa olen valitellut ohuita kirjoja usein vaivaavaa pintapuolisuutta. Monissa maailma ja hahmot ovat tuokiokuvan tyyppisiä vaikutelmia tai luonnosmaisia henkilökuvia, jotka unohtuvat hyvin nopeasti. Aina välillä kuitenkin eteen osuu lyhyitä teoksia, jotka ovat niin intensiivisiä, että lyhyyttä ei tule edes ajatelleeksi. Tanizakin teos kuuluu juuri näihin. Hyvin vähällä sanotaan hyvin paljon, ja teos on tiivistetty täysin tyhjäkäyntiä ja tunnelmointia vailla olevaksi sulavalinjaiseksi jännitystarinaksi.

Sanon jännitystarina, sillä kyse on ihmisten välisistä jännitteistä, jotka usein voivat olla paljon sähköisempiä kuin trillereiden ulkoiset uhat. Avain jää mieleeni takuulla tiheätunnelmaisena ja proosaltaan loistavana teoksena, joka tuskin tulee unohtumaan aivan pian. Vaikka hahmojen esittämisessä muutama kohta mietitytti, päällimmäiseksi tunteeksi jäi elävä inhimillisyyden kuva. Täytynee lisätä Tanizakia lukulistalle tulevaisuudessakin.

---

Tanizaki Junichirō 1956/2010: Avain

Suom. Tuomas Anhava

Tammi. Helsinki.

139s.

Kansi: Markko Taina