Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Miten ihmeellistä on saada lentää kaiken tämän yllä, matkustaa tällä tavoin. 

"Olen löytänyt heidät. Historian inspiroivat naiset, jotka tekivät mitä halusivat. He ovat kirjailijoita, tutkimusmatkailijoita, masentuneita vanhojapiikoja, savannilla ratsastajia, renessanssitaiteilijoita. Mistä he ammensivat rohkeutensa? Miksi he ovat ilmestyneet minulle? Futonilla valvoessani mieleen hiipii suuruudenhullu ajatus."

Kankimäki sekoittaa lajityyppejä ja liikkuu omintakeisesti kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla. Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjänsä tapaan hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoa ja oivaltavia havaintoja. 

Noin (heh) paperilla Kankimäen teos vaikuttaa nappiosumalta: historiaa, esikuvallisia naisia ja faktatietoa. Siksi ehkä sen joululahjaksi sainkin. Koska jokin vaisto kutitteli siihen suuntaan, että tämä kirja tulee (kaameaa anglismia käyttääkseni) painelemaan vääriä nappeja, annoin ensi töikseni kirjan lainaan ja vasta nyt tuli mieleeni kaivata sitä takaisin. Totesin myös, että puoli vuotta on aika lailla kipukynnys joululahjakirjojen lukemiseen - kauempaa en kehtaa odotella juuri siihen tiettyyn kirjaan kohdistuvaa lukuinspiraatiota, kun antaja kuitenkin haluaa tietää, pidinkö lahjasta.

Inspiraatiosta puheen ollen. Yönaiset oli aika lailla sitä, mitä pelkäsinkin: tunnelma on #lifestylellä fiilistelevä, historiaa nykyajatusmaailmaan "kääntävä" ja turvallisesti etuoikeuksistaan maailmaa hämmästelevä. Jo teoksen lähtöasetelmassa on nähtävissä, mitä tuleman pitää: teoksessa kerätään omaa identiteettiä näyttäväksi kollaasiksi omaan tyyliin sopivista asioista ja sitten performoidaan ne sopivasti. Teos on kuin kirjallisessa muodossa oleva Pinterest-kansio. 

En nyt tarkoita, että romaanimudosta suoranaisesti mentäisi sinne sosiaalisen median ilmaisumuotoihin, vaan lähinnä ajatusmaailma ja kerronnan sävy ovat samoja. Henkilökohtaisten kokemusten jakaminen on itseisarvo ja kirjoitustyyli itseironinen ja lennokas. Nykyromaanien jatkumoon liitytään sillä, että tyylillisesti nojaudutaan tuoreimman suomalaisen nykykirjallisuuden keinoihin, jotka ovat takakansitekstien mukaan "omaäänisiä" mutta samalla käytössä joka toisessa ilmestyvässä romaanissa. 

Tällä tarkoitan tässä tapauksessa tekstilajien vaihtelua ja fiktion ja faktan sekoittamista. Vastahan Finlandia-voittajakin edusti juuri tätä koulukuntaa. Yönaisten tyylissä on oikeasti kiinnostavaa se, että se herättelee kevyesti henkiin matkapäiväkirjaa, joka on tosiaan ollut lännessä suuri genre erityisesti 1700-1800-luvuilla. Tosin tämä matkapäiväkirja muistuttaa tekstilajiltaan paikoin enemmän blogia tai sosiaalisen median lomapäivityksiä, eikä niinkään niitä lainaamiaan historiallisia matkapäiväkirjoja kuin pastissinomaisissa, eri tekstilajeja jäljittelevissä fragmenteissa.

Koska kyseessä on omaelämäkerrallinen romaani, näen tarpeelliseksi tässä vaiheessa tähdentää, että kaikki kertojasta edellä ja jatkossa sanomani perustuu täysin romaanissa annettuihin tietoihin. Ja puhun nimen omaan kertojasta - se, miten paljon yhtäläisyyksiä kertojalla on itse kirjailijaan on minulle täysin yhdentekevää, enkä tässä tekstissä tee mitään väitteitä jälkimmäisestä. Kertoja on kirjan kansien välissä elävä tekstuaalinen olento, ja vain hänestä minulla on mitään sanottavaa.

Kertojanääni, kuten edellä mainitsin, on ensivaikutelmaltaan rehellinen eikä välttele kiusallisiakaan aiheita. Tekstiä voi lukea kuin kaverin Facebook-päivitystä, jossa tilitetään viimeisimmän matkan käänteitä. Sävy on vilpittömän kuuloinen niin hyvässä kuin pahassa. Kun kertoja paljastaa myös häpeän ja oman jaksamisensa rajat, uskon lukijana hänen rehellisyyteensä ja tunnen myötätuntoa, ja kun hän puolustelee historiattomasti eksotisointia, olen vakuuttunut senkin tulevan suoraan sydämestä. Teksti on sujuvaa ja helposti avautuvaa. Tätä voi lukea vaikka pätkissä kesken matkustuksen. 

Välillä kertojanäänen vilpittömän oloiset sanat alkoivat kuitenkin kuulostaa ontoilta. Minusta on esimerkiksi käsittämätöntä, että kertoja on elänyt Japanissa yhteensä yli vuoden, kutsuu Kiotoa "rakkaaksi kaupungiksi", hänellä on laaja ystäväkaarti Japanissa (joskaan ei käy ilmi, onko yksikään heistä oikeastaan japanilainen), vierailee japanilaisissa kirjastoissa, väittää matkoillaan haluavansa ensisijaisesti "ymmärtää"... Mutta ei osaa lukea japania. Edes ilmeisesti hiraganoja. 

Entistä kummallisemmalta tämä tuntuu siksi, että edellinen kertojan romaani on kertonut Heian-kauden naiskirjailijasta Sei Shōnagonista. Onko kertoja todella kirjottanut kirjan japanilaisesta historiallisesta naisesta lukematta yhtäkään alkukielistä lähdettä? Toki niin on mahdollista tehdä, mutta silloin on turha maalailla kaunista kuvaa tiedonjanosta, kulttuuriin syventymisestä ja sen rakastamisesta.

Historialliset faktat, joita teoksessa on varsin kattavasti kerätty ja järjestelty sujuvaan muotoon, ovat Yönaisten parasta antia. Pisteet on annettava erityisesti siitä, että loppuun on sisällytetty kattava lähdeluettelo. Historian popularisointi ei ole kuitenkaan helppo nakki, varsinkaan tällaiseen nenäkkääseen tyyliin. Aina välillä eteen tuli outojakin kohtia, joissa vedettiin asioita suoriksi faktojen vääristymiseen asti, kuten Hurmeen Niemessäkin vähän väliä tuntui käyvän. Tämä on tietysti ennemmin tyyliseikka kuin varsinainen epäonnistuminen, mutta tavallaan se samalla poistaa faktojen todistusarvon.

Esimerkki edellä mainitusta Japanista. Kertoja Yönaisissa valottaa, että Edo-kaudella naiset ja lapset tarvitsivat matkustusluvan liikkuakseen provinssista toiseen. Sitten käsitellään pitkällisesti näiden lupien absurdiutta, ja absurdeja piirteitä niissä toki onkin. Tosin sen kertoja unohtaa (?) mainita, että Edo-kaudella koko väestölle - myös siis miehille - matkustus oli tavalla tai toisella rajoitettua. Feodaaliherroille luovutettuina panttivankeina oli naisten ja pienten lasten lisäksi myös vasalliperheiden poikia, vaikka varmastikin naiset olivat usein ensisijaisia panttivankeja. Yönaisista saa kuitenkin sen kuvan, että sekä kulun rajoitukset että panttivankeus olivat ainoastaan naisten harteilla olevia taakkoja.

Siihen nähden, että kirjassa on paljon historiallista tietoa, tiedon rajat myös vilahtelevat kirjassa hämmentävän näkyvästi. En voinut uskoa silmiäni, kun kertoja ensiksi valaistuu savannilla "tajutessaan", mistä Afrikan maiden viivasuorat rajat johtuvat: tyhjyydestä! Että eihän täällä ole mitään. (Niin, vai olisikohan kyseessä sittenkin kolonialismi ja se, että ne viivat tosiaan vedettiin kartalla ihan tyystin välittämättä siitä, mitä ehkä jää alle?) Alle sata sivua myöhemmin kertoja tietäväisesti valistaa lukijaa vuodesta 1885, jolloin Afrikka jaettiin Euroopan kesken Berliinissä. Lukijana mieleen hiipi ajatus, että ilmeisesti tämä taustatieto oli selvinnyt keski-ikäiselle kertojalle vasta savannikokemuksen jälkeen.

Ehkä yksi suurimmista kompastuskivistä on silti naiskuva. Ihailtavia naisia ovat a) matkustavat ja b) taiteilijat, muut ovat "tylsiä". Aika yksioikoinen ja romanttinen linjaveto. Matkailu ja taiteilijuus ihailun ansaitsevien naisten kriteereinä tuntuvat perustuvan identiteettiprojektiin - täsmäävän siis kertojan ideaaliin omakuvaan - ja lukijalle valinta perustellaan jonkinlaisena rajojen ja roolien rikkomisen ihailuna: matkustelu tai muutenkaan maailmassa toimiminen "miehisessä" roolissa ei ole kuvattujen inspiroivien naisten elinaikana ollut hyväksyttyä tai mahdollista. Olen samaa mieltä siinä, että kuvatut naiset ovat toki olleet rohkeita ja poikkeuksellisia sekä muutenkin monilla (ei toki kaikilla) tavoin ihailtavia roolimalleja kenelle tahansa. Mutta niin ovat olleet ne lentäjänaiset, tutkimusretkikuntien mukana matkustavat naiset ja monet muut kansainvälistä elämää viettäneet naiset, jotka kertoja sen suurempia selittämättä rajaa pois.

Avaan vielä hieman identiteettiprojekti-väitettäni, sillä minusta teos on pohjimmiltaan pelkkä identiteettikriisin ilmentymä. Identiteettikriisit kuuluvat jokaisen elämään, enkä siis missää nimessä ole tuomitsemassa niiden kanssa kamppailua. (Identiteettikriisin kuvana tämä kirja ehkä onkin kaikista mielenkiintoisimmillaan.) Varsin monia kaunokirjallisia teoksia, klassikoitakin, on kirjotettu tästä näkökulmasta. Tämä teos myös tunnustaa kumpuavansa identiteettikriisistä. Mutta on jotenkin kiusallista, kun huomaa kyseenalaistavansa, mistä toisen identiteetti muodostuu. Ei sen pitäisi minulle kuulua, mutta lukijana minua kiskotaan koko ajan samastumaan ja liittymään projektiin.

Tämä teos ei kuitenkaan anna arvomaailmaan samastumattomalle juuri mitään, vaan sen sijaan  ennemmin kyllästyttää mielivaltaisuudessaan. Projektin pitkälle viety lopputulos, jossa heitellään kontekstista irrotettuja kiteytyksiä - kunkin naisen "elämänohjeita - ja rakennetaan niistä identiteettikehikkoa, johon lukijakin kutsutaan samastumaan, tuntuu vieraalta. Entä jos ei halua? Kirjan yönaisetkin tekivät mitä itse tärkeäksi kokivat, keneltäkään askelmerkkejä ja poseerauksia lainaamatta.

Kokonaisuutena Yönaiset on nopea lukuromaani, joka käsittelee kevyesti ja nykypäivään mukautetusti historiallisia henkilöitä osana identiteetinrakennusprojektia. Nyt siis etsin nopeasti jonkun, jota tämä puhuttelee, ja lahjoitan kirjan pois. Yönaiset itse ovat toki kaikki kiinnostavia historiallisia hahmoja, mutta ehkä jatkossa mieluiten tutustuisin heihin historiallisissa konteksteissaan enkä identiteettiprojektin läpi siivilöitynä.

P.S. En voi uskoa, että japanilainen kaupunki Nikkō taipuu "Nikkōon", kuten se tässä teoksessa taivutetaan. Ei kai peräkkäin voi olla kolmea o-kirjainta - ō merkitsee pitkää vokaalia! Tällä tavoin kirjoitettuna "Nikkōon" lausuttaisiin "Nikkooon" tai "Nikkoo'on". Ei toimi suomeksi. Mutta mikä tilalle? Nikkōhon? Nikkōseen? Ehdotuksia otetaan vastaan.

---

Mia Kankimäki 2018: Naiset joita ajattelen öisin

Otava. Helsinki.

447s.

Kansi: Piia Aho / Stephen Mackey: The Widow of Rauchgasse / Istockphoto