Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär




Haltiamaan kuninkaantytär on mielikuvituksen ja kielen ilotulitusta, joka ei noudata fantasiakirjojen tavanomaisia kaavoja. 

Lordi Dunsany (1878-1957) on fantasiakirjallisuuden varhaisaikojen tärkeimpiä nimiä. Hänen teoksistaan ovat saaneet vaikutteita niin J.R.R. Tolkien, H.P. Lovecraft kuin myös Ursula K. Le Guin. Haltiamaan kuninkaantytär on ajaton klassikko ja koskettaa nykyajankin ihmistä ajankohtaisilla teemoillaan ja varoittaa seurauksista, kun toimitaan tuntemattomien ja hallitsemattomien voimien parissa. 

Näin entisenä fantasian suurkuluttajana fantasiakirjallisuuden klassikot ovat alkaneet kiinnostaa enemmän kuin genren keskivertoedustajien lukeminen. Tämä Haltiamaan kuninkaantytär on ollut minulla tosin useampia vuosia, eikä tämä ole aivan ensimmäinenkään lukukerta, mutta toimii hyvin pohjana hyllyssä odottavia Moorcockia ja Tolkienia silmäillessäni. (Toki jälkimmäistä olen lukenut ties kuinka paljon, mutta suunnitelmissa olisi ensi kertaa lukea Tolkienia alkukielellä.)

Tämä teos herättää miettimään fantasiakirjallisuuden mielenkiintoista syntyä. Kuninkaantytär tuntuu monella tavalla hyvin satumaiselta, eli siis sekä rakenteeltaan, hahmoiltaan että miljööltään erittäin sadun lajiin sopivalta. Siinä on myös opetus ja sekaan siroteltuna huvittavia elementtejä. Muodoltaan se lainaa kansantarinoista, kuten satukin. Samalla se on kuitenkin kurkotus kohti jotakin muuta ja uutta.

Se "muu ja uusi" ammentaa samasta lähteestä kuin 1800-luvun puolella ilmestyneet romantiikan kirjallisuuden edustajat, joissa maailmaa käsiteltiin fantastisten elementtien kautta. Samalla varoiteltiin (tieteellisen) kunnianhimon ja liiallisen (luonnon) kontrolloinnin vaaroista. Tähän linjaan sujahtaa toki myös varhainen scifi, eli tavallaan voisikin puhua spefistä, jonka mytologiasta ja kansantaruista ammentava haara myöhemmin muotoutui fantasiakirjallisuudeksi.

Lordi Dunsany on toki varhainen "fantasiakirjailija" - ja teoksessa itsessäänkin pyydellään anteeksi lukijalta, jonka on siedettävä tällaista täyttä sepitettä. Varmastikin tällaisten maisemien marssittaminen lukijan eteen olikin erikoista, sillä ne eivät sijoittuneet mihinkään tunnettuun todellisuuteen (aitoon tai mytologiseen) vaan aivan omalakiseen ja kirjoittajan mielikuvituksesta syntyneeseen. Mutta Dunsanyllakin oli esikuvansa, joita teoksessa mainitaan jopa nimeltä.

Kertoja nimeää (lordi) Alfred Tennysonin lähteeksi, jossa aiemmin on kuvailtu teoksen haltiamaata. Ja tosiaan: Tennysonin runossa The Splendour Falls on Castle Walls mainitaan haltiamaan torvet ("the horns of Elfland") ja kuvaillaan niiden vaikutelmaa. Yhteys romantiikan runouteen ja taiteilijakuvaan tihkuu muutenkin Kuninkaantyttären rivien välistä. Kertoja muistaa usein mainita, että taiteilijat havaitsevat häivähdyksiä ihmeellisestä ja ikuisesta haltiamaasta, mainiten ainakin runoilijat ja säveltäjät. Taiteilija-erityisyksilön myytti kietoutuu ajatukseen haltiamaasta luovuuden ja elämän lumovoimaisten puolien symbolina.

Sivumennen sanottuna kertojasta saadaan tietää muutakin. Neil Gaimanin esipuheen mukaan Dunsanyn filosofia oli perustaa kuvitelmat todellisiin muistoihin, ja niitä vilahteleekin tekstissä aina silloin tällöin metaforien muodossa. Erityisesti matkustelu, 1800-luvulla edelleen yleistynyt huvitus, näkyy kielikuvissa, joissa maalaillaan milloin minkäkin kaukomaiden maisemia vertaukseksi teoksen maailman ilmiöille.

Kannesta sen verran, että vaikka kuvituskuva onkin tunnelmaan sopiva, olisin vielä toivonut siltä omaäänisempää kuvastoa. Hahmojen perinteinen - ja kliseinen - fantasiakuvasto on melko eriparinen sisällön omaleimaisuuden kanssa. Ulkoasu tuo mieleen 80-luvulla räjähtäneen tusinafantasian, ja uhkaa hukuttaa lukijan kiinnostuksen jo kannen kohdalla. Toki voi olla, että siitä estetiikasta juuri haetaan tiettyä kasari- tai ysäriromantiikkaa joka voi purra kohdeyleisöön, mutta en ole ihan vakuuttunut.

Näin kolmannen lukukerran päätteeksi on sanottava, että kaikesta huolimatta Kuninkaantytär ei edelleenkään pääse fantasiakirjasuosikeissani kovin korkealle. Sen konteksti on melkeinpä kiinnostavampi kuin itse teos, vaikka sen ihan mielellään lukeekin. Ehkä tässä on nyt se surullinen efekti, joka uhkaa jättää aikanaan tuoreen teoksen varjoonsa, kun uusia, tyylin huippuunsa hiovia edustajia ilmaantuu. Kuninkaantytär ei tunnu vanhentuneelta ja tuskin tulee siltä tuntumaankaan. Itse kuitenkin lähinnä pysähdyn arvostamaan sen tyylipuhtautta ennen kuin siirryn genren uudempiin, vielä kiehtovampiin edustajiin.

---

Lordi Dunsany 1924/2008: Haltiamaan kuninkaantytär
Suom. Johanna Vainikainen-Uuusitalo
Vaskikirjat. Tampere.
227s.
Kansi: Teemu Helenius

Kommentit

Viikon luetuimmat