Juha Hurme: Niemi



Jokunen tovi alkuräjähdyksen jälkeen, astronomisten, geologisten ja sen sellaisten sattumien seurauksena, Telluksen pohjoisella pallonpuoliskolla alkoi törröttää niemi. Sitten tulikin vuosi 1809, ja siinäpä oikeastaan koko tarina olisikin, ellei tuolle 14 miljardin vuoden aikajänteelle mahtuisi joitakin episodeja, joiden kertomisesta saattaa olla lukijalle hyötyä ynnä huvia. 
Niemi on maailmankaikkeuden kulttuurihistoria à la Juha Hurme. Teos keskittyy tuon mainitun niemennokan ympäristöön, toki vertaillen sen saavutuksia eurooppalaiseen ja laajempaankin hengentuotantoon. 

Sain tämän viime vuoden Finlandia-voittajan oikeastaan jo joululahjaksi, mutta jostain syystä lukupinoani katsellessani tässä puolen vuoden aikana aina joku muu teos näytti herkullisemmalta tai muuten vain kätevämmän kokoiselta. Jossakin vaiheessa sitten hoksasin, että ai niin, tämäkin on lukematta. Ja alkoi siinä sitten ajatusta vähän kypsyteltyäni ihan kiinnostaa, että mitäköhän settiä siellä kansien välissä oikein on. En ollut lukenut yhtään arvostelua Niemestä enkä seurannut sen herättämää keskustelua, joten en tiennyt juuri lainkaan, mitä odottaa. Takakansitekstinkin luin vasta ryhtyessäni kirjoittamaan tätä blogitekstiä. 

Hyvin pian lukemisen aloitettuani minulle selvisi, että ainakin Niemi on erinomaisen vetävää settiä. Sivut nimittäin kääntyivät todella nopeasti. En tosin ollut tästä kovin yllättynyt: harva nykykirja on niin painavaa asiaa, että sivut nuohoaisi huolella ja rauhassa, joka virkkeeseen tarttuen. Kaikeksi onneksi Niemi ei ollut sitä ihan kevyintä kuvakieli-fiilistelyproosaa vaan vähän tujumpaa, jopa asiaproosaa paikoin muistuttavaa tekstiä ja sellaisena ihan kiinnostava poikkeus yleisestä trendistä.

Yksi Niemen suurimmista ansioista on nähdäkseni se, että lukijan oletetaan olevan aidosti kiinnostunut kerrotusta, kuten olinkin. Siinä ei lainkaan arasteltu mennä syvälle käsiteltäviin aiheisiin ja pysähtyä herkullisen triviaalienkin seikkojen kohdalle. Lukijan odotettiin olevan sivistystä janoava, mikä oli erittäin mukava poikkeus nykykirjallisuuden liian yleisen "pureskellaan kaikki varalta valmiiksi" -mentaliteetin seassa. Niinpä Niemen kanssa pääsi aidosti oppimaan ja tyydyttämään mukavasti kaikenlaisia historianörtteilytarpeita. 

Lopulta faktaa ja fiktiota sekoittava esitystapa oli kuitenkin toinen niistä suurista asioista, jotka minua jäivät tässä teoksessa kaihertamaan. En tiedä sitten, onko tämä vain jotakin omaa rajoittuneisuuttani, mutta minusta tällainen "Wikipedian referointi" yhdistettynä nykypuhekielen viljelyyn on minusta kombona aika epäsopusuhtainen ja ontuva noin niinkuin kaunokirjallisuutena. Laadukas sisältö ja pääosin asiarekisterissä pysyvä tyyli toki siivitti etenemistä, mutta kerronnan tapa ei lakannut vaivaamasta.

Tekstilaji ylipäätään tuntuu aiheelta, joka on otettava esiin Niemen kohdalla. Se on pitkälti asiatekstiä, mutta se on kuitenkin palkittu kaunokirjallisuuden Finlandiana. Tähän lienee syynä se, että anakronistisuuteen ja huumoriin perustuvat tyylipoikkeamat tekevät tulkinnasta sen verran kaunokirjallisen, että se ei enää käy asiatekstistä. Niemi on myös täynnä pitkiäkin katkelmia erilaisista runolauluista, tieteellisistä teoksista, kaunokirjallisista teoksista, kirjeistä, raporteista ja monesta muusta aikalaistekstistä.

Tekstilaji on siten postmoderniin tapaan kursittu kasaan monista erijuurisista fragmenteista. Hieman hämmentävänkin lisän tekstiin toi se, että siinä noustiin toisinaan myös nykyhetkeen, paikoin hyvinkin oudoissa tekstilajeissa. Muutamat niistä ovat kuin kappaleen pituisia matkailumainoksia. Välillä myös lainaukset jäävät irrallisiksi ilman suurempaa kehystystä - ne van pohjustetaan lyhyesti ja kuitataan yhtä selittämättömästi, jonka jälkeen jatketaan suurempaa linjaa.

En tiedä, onko tämä sitten sitä post-postmodernia tai jotain, mutta en ainakaan tällä lukemalla hahmottanut matkailuvinkkien ja muusta kokonaisuudesta irrallisten lainausten tarkoitusta kokonaisuudessa. Vaikka niiden olisi tarkoitus luoda teokseen edelleen tuntua tilkkutäkkimäisyydestä, muuten aihevetoisesti etenevä kerronta taas osaltaan sumentaa tuota "epäyhtenäistä" kokonaisuutta.

Tyylillisesti ensimmäisen sadan sivun aikana minulle tuli erittäin, erittäin vahvasti mieleen kaunokirjallinen versio tästä erinomaisen opettavaisesta (ja pituudesta huolimatta katsomisen arvoisesta) videosta, jossa huumoriarvo tulee lakonisuudesta ja modernisoivasta yksinkertaistamisesta. Aivan saman tason itseironiaa en aina aivan tavoittanut Niemessä, vaikka siinä samankaltaisia keinoja pitkälti käytettiinkin. Niemi alkaa tosin siinä 150 sivun kohdalla keskittyä sen verran syvällisesti ainoastaan "niemen" ja lähialueiden historiaan, että enää The history of entire world I guess ei kulje yhtä jalkaa sen kanssa ja samankaltaisuus ei ole enää niin huomattava. 

Niemi on erittäin Suomi-keskeinen teos, mikä selittää sen valinnan Finlandia-voittajaksi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Mitä muutakaan olisi voitu valita, kuin jotakin tämäntyyppistä - ja toisin päin, milloin muulloin tämäntyyppinen teos muka valittaisiin? Toki tämäntyyppisen teoksen valinta oli ennalta-arvattavaa ja jonkin verran pömpöösiä, mutta kai sitä nyt kerran sataan vuoteen viitsii pönöttää. Sikäli kun Finlandia-voittajista kirjoitettaessa tuntuu olevan oleellista todeta, onko palkinto ansaittu vai ei, voin tähän virkkaa, että eipä minulla sitä vastaan mitään ole.

Itse ymmärsin teoksella olevan kaksi merkittävää keskeistä aihetta: kuinka Suomi on aina ollut vuorovaikutuksessa lähialueiden kanssa ja kuinka kulttuurimme on muodostunut pitkälti palasista muita kulttuureja - eli juuri siten, kun kulttuurit toimivat. Ei siis ole mitään "puhdasta" kulttuuria eikä ole koskaan ollutkaan. Toisena aiheena on kieli ja sen kehitys, johon mennään miellyttävän syvällisesti monen monituisten esimerkkien ja sanaetymologioiden kautta. Näihin aihepiireihin uppoutuukin ihan ilokseen satojen sivujen ajaksi, sillä sen jälkeen hahmottaa taas maailmaa hieman laajemmin. 

Kaikki lukijat eivät välttämättä ole silti yhtä kiinnostuneita näistä teemoista saati niihin liittyvien yksityiskohtien viljelystä. Niemi tuntuukin tiedostavan tämän ja ottavan siksi räväkän tyylinsä perusteella tähtäimeensä raikkaan ja nykypäivään yhteyksiä tekevän otteen Suomen historiaan, jota ehkä yleisesti pidetään pölyisenä ja vähemmän loistokkaana kuin vaikkapa Keski-Euroopan jänniä kuninkaalliskuvioita, kuuluisia taisteluja ja kulturelleja kaupunkeja. Toki se esittelee myös monia maailmanhistorian merkittäviä hahmoja ja ajattelijoita, mutta niemenkin alueella paljastuu olevan vaikka millaista kulttuurivaikuttajaa.

Teos keskittyy alussa kiinteästi juuri tavallisen kansan kuvaukseen, ja olin siinä luulossa, että tarkoitus olisi jatkaa samaan malliin. Enemmistön arkielämän kuvaus kuitenkin unohtuu loppua kohden yksittäisten sivuhuomioiden tasolle, ja kerronta keskittyy - sinänsä hyvinkin mielenkiintoisiin - henkilöihin, jotka ovat tehneet aikansa mittapuulla erilaisia kulttuuritekoja. Vaikka teoksessa on myös jonkin verran pyrkimyksiä esimerkiksi naisten vaikutuksen sisällyttämiseen historialliseen kokonaisuuteen, käytännössä suurin osa teoksesta on sitä samaa ukkokavalkadia, jota on historian kuvauksessa totuttu näkemään.

Toki on totta, että sekä naisten vähempi - tai olematon - koulutus että kotona pysyvän naisen ihanne vähensivät mahdollisuuksia osallistua julkisiin tilaisuuksiin, keskusteluun ja tieteelliseen yhteisöön, joten naisia ei käytännössä juuri päässyt merkityksellisiin asemiin. Lisäksi naisista ei välttämättä ole jäänyt juuri mitään merkintöjä, kun heidän tekemisiään ja kohtaloitaan ei ole nähty kirjaamisen arvoisina.

Kansanrunoudessa, jota Niemessä riittää runsaasti, naisia myös esiintyy, mutta painopisteen siirtyessä erilaisiin 1500-, 1600- ja 1700-lukujen kulttuurillisiin eksentrikkoihin ja vaikuttajiin ei montaa naista enää teoksessa mainita kuin aivan ohimennen. Niemen kerrontaa seuratessa näyttää melkein siltä, kuin naiset pitkälti häviäisivät Suomen historiasta uudelle ajalle tultaessa. Monisataasivuinen ukkogalleria saa ennen pitkää miettimään, onko tämä nyt lopulta niin raikas saati kaanonia rikkova näkökulma.

Jäin myös miettimään, mitä palvelee se, että teoksessa käytetään mutkattomasti erilaisia haukkumasanoja ihmisryhmistä ilman minkäänlaista problematisointia ja usein humoristisessa yhteydessä. Toki ne ovat kaikki sanoja, joita on aivan aidosti ja oikeasti käytetty aikoinaan ja joiden merkitys on latautunut eri sävyillä aikojen saatossa, mutta koska Niemen kertoja puhuu nykynäkökulmasta käsin, on valinnan tarkoituksenmukaisuutta paikoin hyvinkin vaikea nähdä.

Osa on ehkä ironista käyttöä, mutta mielestäni tämä tulkinta ei päde kuin osaan esiintymistä. Onko taustalla ajatus, että suomeksi kirjoitettua saati Finlandia-palkittua teosta eivät lue "ryssät" tai "lappalaiset"? Hassua teokselta, joka kuitenkin sisällöltään korostaa sitä, että mitään puhdasta "suomalaisuutta" ei ole olemassa siinä mielessä, miten se usein esitetään - suurin osa on muiden kulttuurien vaikutusta (aivan kuin kaikissa kulttuureissa) sekä kulttuurin että väestön tasolla. Jos jollakulla on vakavasti otettava visio siitä, miten tämä valinta palvelee teoksen sisältöä, kuulisin sen mielelläni.

Näin koko teoksen luettuani sen suurimmaksi ansioksi nousee todella kiehtova historiankuva ja näkökulma Suomen alueen kulttuurihistoriaan. Tietopitoisuus on sen verran suuri, että tämän voisi joku ihan hyvin lukea vaikkapa lukion historian kolmoskurssille (jos/kun se vielä on se Suomen historia -kurssi) ja ehkäpä jopa saisi hieman paloa kiinnostukseensa, kun yhtäläisyyksiä vedetään menneisyyden ja nykyisyyden välille. Mutta aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneelle mukaan houkuttelu on tarpeettoman oloista ja harvemmin käy edes huumoriarvosta. Parhaimmillaan minua huvitti miedosti, huonoimmillaan taas hieman kirosin mielessäni asioiden vetämistä niin suoriksi, että faktatkin alkavat jo taipua vääristyneeseen suuntaan.

Parasta Niemessä oli se laajuus, jossa se esitteli todella mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja sai muistamaan - taas - että Suomen perinnerunous on kyllä todella kiinnostavaa. Ehkäpä pitää jo tämän vuoden puolella tarttua Kantelettareen, joka tuolla hyllyssä odottelee lukemista. Vaikka osa Niemen taiteellisista valinnoista arveluttaakin, tuli se luettua suorastaan ahmimalla. Eiköhän se kestä toisenkin lukukerran, ja vielä kolmannenkin. 

---

Juha Hurme 2017: Niemi
Teos. Helsinki.
448s.
Kansi: Jenni Saari

Kommentit

Viikon luetuimmat