Eila Kostamo: Lapsinainen
Monisyinen, rohkeasti erittelevä muotokuva rikkinäisestä, monijuurisesta naisesta.
Sodan ja väkivallan moniaalle ulottuva varjo, syyllisyyden paineet, joihin paot eivät tuo ratkaisua, ja toisaalta Skånen sotalapsiajalta kantava valo ja rakkauden pohjavirrat ovat romaanin keskeisiä teemoja.
Teos sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1979.
Pikkuinen pokkari tuli napattua mukaan joskus kierrätyshyllyltä ja nyt nopeaa reissulukemista kaivatessa sullottua laukkuun. Sivut kääntyivät kyllä äkkiä, mutta sisältö ei ollut suoranaisesti mitään kevyttä pikasiemailtavaa. Sitä otti enemmänkin lyhyen ja nopean annoksen ja jäi hautomaan hetkeksi, sitten toisen. Voin siis sanoa ja sanonkin, että Lapsinainen oli juuri sen tyylistä kirjallisuutta, jota tarvitsin muutaman viihteellisen pläjäyksen päälle: teos, jolla on sanottavaa mutta joka ei alleviivaa sanomaansa loputtomasti.
Kuten kotimaisessa 1900-luvun jälkipuoliskon kirjallisuudessa usein tuppaa olemaan, on tämänkin teoksen aihe sota. Tällä kertaa tarkemmin sotalapset. Sota aiheenahan ei itsessään ole mitenkään huono tai väärä, mutta voin ymmärtää niitä, joiden näkökulmasta kotimainen kirjallisuus on yhtä sotakirjallisuuden päättymätöntä paraatia. Aiheena se on aina muodissa ja synkkä sota-aiheinen teos puolestaan "vakavasti otettavan" kirjailijan merkki.
Toisaalta sota on koskettanut 1900-luvun puolella henkilökohtaisesti oikeastaan kaikkia, ja vielä nykypäivänäkin se on läsnä aiempien sukupolvien kokemuksina, jotka tavalla tai toisella ovat näkyneet myöhempien sukupolvien elämässä. Siitä tavallaan Lapsinaisessakin on kyse: vaikka päähenkilö on ollut sodan aikaan vasta pieni lapsi, on sodan jälkeensä jättämä yhteiskunta ja - vielä keskeisemmin - sodan tavalla tai toisella runtelemat aikuiset.
Usein juuri tällaisesta kirjallisuudesta puhutaan, että kun on niin synkkää ja ikävää. Tottahan se sodan varjossa onkin, erityisesti lapsena, kun aikuiset toimivat aivan äärirajoilla oman pahoinvointinsa kanssa kamppaillen ja laiminlyöntejä tapahtuu. Sota elää aina myös seuraavissa sukupolvissa, joskus vahvempana ja joskus heikompana. Kostamon teos ei luonnollisestikaan ole rintamakuvaus, vaan siinä nähdään sodan heijastus arkeen, ihmissuhteisiin ja perheeseen.
Vaikka teoksen hahmojen arki on usein kamppailua päivästä toiseen, on seassa myös arkeen kuuluvia valopilkkuja. Teoksessa on useita hyvinkin kauniita hetkiä, ja hahmojen todellisuuden rakentuminen muutaman kauneuden murusen ja toisaalta epätoivoisen selviytymisen ympärille on tarkkanäköisen oloinen kuvaus. Vaikka nykyinen muotidiskurssi toista väittääkin, elämä ei tavallisesti koostu pelkistä kohokohdista, vaikka kuinka tsemppaisi. Harvalla tosin se koostuu pelkästä synkkyydestäkään, mutta sota-aikana tuskin erityisen valoisaa ja ilmavaa arkea on mahdollista viettää, ainakaan kansan enemmistöllä.
Toisaalta sota on koskettanut 1900-luvun puolella henkilökohtaisesti oikeastaan kaikkia, ja vielä nykypäivänäkin se on läsnä aiempien sukupolvien kokemuksina, jotka tavalla tai toisella ovat näkyneet myöhempien sukupolvien elämässä. Siitä tavallaan Lapsinaisessakin on kyse: vaikka päähenkilö on ollut sodan aikaan vasta pieni lapsi, on sodan jälkeensä jättämä yhteiskunta ja - vielä keskeisemmin - sodan tavalla tai toisella runtelemat aikuiset.
Usein juuri tällaisesta kirjallisuudesta puhutaan, että kun on niin synkkää ja ikävää. Tottahan se sodan varjossa onkin, erityisesti lapsena, kun aikuiset toimivat aivan äärirajoilla oman pahoinvointinsa kanssa kamppaillen ja laiminlyöntejä tapahtuu. Sota elää aina myös seuraavissa sukupolvissa, joskus vahvempana ja joskus heikompana. Kostamon teos ei luonnollisestikaan ole rintamakuvaus, vaan siinä nähdään sodan heijastus arkeen, ihmissuhteisiin ja perheeseen.
Vaikka teoksen hahmojen arki on usein kamppailua päivästä toiseen, on seassa myös arkeen kuuluvia valopilkkuja. Teoksessa on useita hyvinkin kauniita hetkiä, ja hahmojen todellisuuden rakentuminen muutaman kauneuden murusen ja toisaalta epätoivoisen selviytymisen ympärille on tarkkanäköisen oloinen kuvaus. Vaikka nykyinen muotidiskurssi toista väittääkin, elämä ei tavallisesti koostu pelkistä kohokohdista, vaikka kuinka tsemppaisi. Harvalla tosin se koostuu pelkästä synkkyydestäkään, mutta sota-aikana tuskin erityisen valoisaa ja ilmavaa arkea on mahdollista viettää, ainakaan kansan enemmistöllä.
Ensimmäisen persoonan kertoja Irma oli psykologisesti monikerroksinen, kiinnostava hahmo, jonka tarina vei mukanaan. Myös kieli oli ilahduttavan - ja harvinaisen - omaäänistä ja rakenne syventyy kohtaus kohtaukselta Irman muistoihin. Irman tarina alkaa hetkestä, jossa hän keski-ikäisenä palaa lapsuutensa ja nuoruutensa muistoihin, koska ei saa niiltä vieläkään rauhaa. Hänen perheensä ja omakuvansa on muuttunut ja muotoutunut sirpalemaiseksi - oli äitipuolia, isäpuolia, kasvattivanhempia, biologisia vanhempia, koteja Suomessa ja Ruotsissa - että hän itse on jäänyt sinne jonnekin alle. Jotain varmuutta tuovat muistot Skånesta, hyväksynnästä ja harmoniasta.
Teoksessa ei kuitenkaan kerrota vain Irman tarinaa, vaan teoksen kautta näyttäytyy joukko sota-ajan hahmoja: ruotsalaiset lapsettomat kasvattivanhemmat, sodasta selvinnyt mutta tuberkuloosiin menehtynyt perheenisä, sotatraumojaan yhä uudelleen elävä yksinäinen mies, puolisonsa menettänyt ja yksinhuoltajaksi päätynyt nainen ja kaikkea tätä seuraavat lapset, joiden lapsuus jää vähiin, hetkiksi Skånen hiekkarannalla. Muodostuu sukupolvien ja ihmissuhteiden rihmasto, joka muovaa jokaista siinä osallisena olevaa.
Nimessäkin oleva lapsi-aikuis-tematiikka on kiinnostava ote sotalapsiaiheeseen. Irma palaa yhä uudelleen mielessään ja muistoissaan niihin rooleihin, joita hänelle ovat antaneet hänen lukuisat vanhempansa ja huoltajansa. Hän löytää itsensä niistä rooleista yhä uudelleen, niistäkin, joista ei haluaisi itseään tunnistaa. Irman pysähtyminen itsetutkiskelun äärelle on minusta kiinnostava ja onnistunut kuvaus ihmisestä, joka vuosikymmenien porskuttamisen jälkeen ymmärtää, ettei ole päässyt yhtään eteenpäin.
Nimessäkin oleva lapsi-aikuis-tematiikka on kiinnostava ote sotalapsiaiheeseen. Irma palaa yhä uudelleen mielessään ja muistoissaan niihin rooleihin, joita hänelle ovat antaneet hänen lukuisat vanhempansa ja huoltajansa. Hän löytää itsensä niistä rooleista yhä uudelleen, niistäkin, joista ei haluaisi itseään tunnistaa. Irman pysähtyminen itsetutkiskelun äärelle on minusta kiinnostava ja onnistunut kuvaus ihmisestä, joka vuosikymmenien porskuttamisen jälkeen ymmärtää, ettei ole päässyt yhtään eteenpäin.
Sotalapsikuvauksia on osunut eteeni fiktiossa lopulta aika vähän, tajusin tätä teosta lukiessani. Oikeastaan ainoa paremmin tuntemani teos on elokuvan puolelta Äideistä parhain, josta muistan pitäneeni oikeinkin paljon huolimatta muutamista kömpelöyksistä. Sekin tosin perustuu Heikki Hietamiehen samannimiseen romaaniin vuodelta 1992. Siinä oli hyvinkin samantapainen - tosin mutkia suoremmaksi vetävä - juoni kuin Kostamon teoksessa, vaikka vieraaksi muuttunut isä on elokuvassa etääntynyt äiti. Yhteistä kuitenkin on se, että Skånessa päähenkilö saa perheen ja rakkautta, ja paluu takaisin Suomeen on repivä.
Takakansitekstistä on tosin sanottava, että se on paikoin koomisestikin "vakavan kirjallisuuden" diskurssia - erityisesti kaksi lainausta kritiikeistä, jotka ylistävät teosta "syväluotaavin" ilmaisuin kuten "äärettömän tarkoituksenmukaisesti keskitetty teos". Tämä tuo mieleeni ammoisen kirjallisuudentutkimuksen perusopintojen kurssin, jossa todettiin yksikantaan, että usein kriitikkokielessä on erittäin hämäriä ja epätäsmällisiä ilmaisuja, jotka eivät tarkoita juuri mitään. Tämä teos tuntuu olevan yksi niistä tapauksista. Ehkäpä siksi, että Kostamo on arvostettu kirjailija ja kulttuurihahmo, jonka teoksista on välttämätöntä sanoa jotakin tällaista hienolta kuulostavaa. Ei sillä, onhan teos onnistunut, mutta epämääräisen kaunokirjalliset määreet saavat sen näyttämään elitistiseltä tahtomattaankin.
Takakansitekstistä on tosin sanottava, että se on paikoin koomisestikin "vakavan kirjallisuuden" diskurssia - erityisesti kaksi lainausta kritiikeistä, jotka ylistävät teosta "syväluotaavin" ilmaisuin kuten "äärettömän tarkoituksenmukaisesti keskitetty teos". Tämä tuo mieleeni ammoisen kirjallisuudentutkimuksen perusopintojen kurssin, jossa todettiin yksikantaan, että usein kriitikkokielessä on erittäin hämäriä ja epätäsmällisiä ilmaisuja, jotka eivät tarkoita juuri mitään. Tämä teos tuntuu olevan yksi niistä tapauksista. Ehkäpä siksi, että Kostamo on arvostettu kirjailija ja kulttuurihahmo, jonka teoksista on välttämätöntä sanoa jotakin tällaista hienolta kuulostavaa. Ei sillä, onhan teos onnistunut, mutta epämääräisen kaunokirjalliset määreet saavat sen näyttämään elitistiseltä tahtomattaankin.
Voin näin lopuksi todeta, että valtionpalkinto tuntuu varsin perustellulta - etenkin vuonna 1979, jolloin teoksen käsittelemät aiheet olivat vielä enemmän iholla kansan enemmistössä. Minusta se on myös taiteellisesti onnistunut, ja oikeastaan varsin mukava luettava: siinä on monitahoisuutta, psykologista uskottavuutta ja mukaansatempaava kertojanääni. Minulle synkkyys ei ole koskaan ollut ongelma, ja sodanjälkeisen yhteiskunnan kuvaus auttaa ymmärtämään joitakin seikkoja, jotka ovat edelleen läsnä nyky-yhteiskunnassa ja sukupolvissa, jotka kokivat sodan tai sen jäljet ympäristössään, perheessään ja identiteetissään.
---
Eila Kostamo 1978/2002: Lapsinainen
WSOY. Helsinki.
214s.
Kansi: J.S. Karjalainen / Matti Ruokonen
Kommentit
Lähetä kommentti