Judith Guest: Ordinary People - Tavallisia ihmisiä

Jarretin perhe on tavallisen vakiintunut ylemmän keskiluokan perhe – on talo, autot, kaksi urheilevaa koulussa menestyvää poikaa, ystäviä. Kuinka näin turvallinen kuvio voisi järkkyä?
Kun vanhempi poika ja suvun toivo kuolee purjehdusretkellä, koko kaunis asetelma pirstoutuu. Nuorempi veli Conrad ei kestä epämääräisen syyllisyytensä painoa, vaan joutuu hermoparantolaan. Se koti, johon hän palaa, ei ole sama kuin ennen. Isä Cal on täynnä huolta ja oman avuttomuutensa tuntoa – missä kaikki oikein on mennyt vikaan? Äiti Beth varman ja elegantin julkisivunsa ohi paljastaa täydellisen itsekeskeisyytensä ja heikkoutensa. Ylihuolehtivat isovanhemmat, utelias ystäväpiiri, koulu- ja työtoverit ovat mukana muutoksessa, jossa Jarrettin perheen kukin jäsen joutuu kasvamaan ulos vakiintuneista rooleista ja punnitsemaan itsensä ja elämänarvonsa uudelta pohjalta. 

Aloittaessani teoksen minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä teos oikeastaan käsittelee. Etsin takakansitekstin käsiini vasta blogitekstiä varten - kirjan löysin paperikannettomana kierrätyskirjahyllystä. Kuitenkin pikagoogletukseni antoi varsin lupaavia tuloksia, olihan Guestin romaanista tehty Oscar-palkittu elokuvakin. Se ei tosin itsessään ole lupaus laadukkaasta kirjallisuudesta, mutta ainakin siinä voi olla jotakin sykähdyttävää eikä todennäköisesti aivan kaikista pinnallisin ote. 

No, ensimmäinen sivu osoittautui jo melkoiseksi tunteiden vuoristoradaksi, kun ensiksi teoksen ote näytti hyvin kaavamaiselta, sitten tulikin yhtäkkiä omaperäisyyden välähdys ja suuri aihe, ja sen jälkeen lähti rullaamaan kerronta, joka oli toki sävyltään ja hahmoiltaan hyvin peruskauraa yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa, mutta jossa pysyi kaiken aikaa jonkinlainen omaääninen taso. Kiinnostuin heti tästä omaäänisestä osuudesta vaikka, se on myönnettävä, hahmot sinänsä ja heitä ympäröivä maailma oli melko pitkästyttävä. En ole ikinä ymmärtänyt Yhdysvaltalaisen viihteen ehtymätöntä fiksaatiota suburbiaan ja sen kulisseihin. On vaikea keksiä, miten siitä näyttämöstä voisi enää puristaa mitään tuoretta.  

Tavallisilla ihmisillä on kuitenkin jotain tuoreehkoa: se kuvaa yllättävänkin osuvasti mielenterveyden rakoilua ja  tuon rakoilun vaikutusta ihmissuhteisiin. Ja samalla, totta kai, näiden monimutkaisten ja vaikeiden asioiden suhdetta kulissiin, jota suburbiassa on pidettävä. Vaikka tietysti yhdysvaltalaislähiön voisi periaatteessa vaihtaa mihin tahansa kulissikkaaseen ympäristöön, jotenkin juuri tämä ympäristö antaa kulisseille sen ylitsevuotavaa merkitystä. Totta kai joka puolella maailmaa halutaan antaa hyvä vaikutelma itsestä naapureille, mutta tässä yhteydessä tuntuu, että painolastina ovat ne kaikki sadat ja tuhannet "kulissin takana kuohuu" -kuvaukset, jotka tuntuvat olevan "se ainoa" tapa kirjoittaa omakotitalolähiöstä. 

Siinä mielessä lähtöasetelmaltaan Tavallisia ihmisiä on tietyllä tavalla väsynyt ainakin nykymittapuulla. Toki asia on voinut olla 70-luvulla toisin, mutta äkkiseltään golfaavat kotirouvat, lakimiesisät ja urheilunuorukaiset tuntuvat olevan hyvin perustavanlaatuisia arkkityyppejä suburbian hahmogalleriassa. Tavallisia ihmisiä ei suoranaisesti ole kovin kiinnostunut näiden tyyppien monipuolistamisesta, vaan pikemminkin selittävästä tai tarkastelevasta otteesta. Vahvan psykologinen lähestymistapa antaa golfaavalle rouvalle tunne-elämän häiriöitä, lakiemiehelle traagisen lapsuuden ja urheilijanuorukaiselle masennuksen ja lähtee sitten ruotimaan, mistä tämä kaikki paha olo kumpuaa ja miten siitä ehkä päästään ulos. 

Teoksen päähenkilöinä toimivat nähdäkseni isä ja poika, Cal ja Conrad. Teos etenee heidän näkökulmistaan käsin, heidän ajatuksiaan ja tunteitaan sekä henkilökohtaista kehitystään seuraten. Vaikka keskiössä on olevinaan perhe, äiti Beth jätetään hieman yllättäen ulos näkökulmista kokonaan. Myös hänen kehityskaarensa nähdään ainoastaan Calin ja Conradin silmin - Cal edelleen hullaantuneen aviomiehen näkökulmasta, Conrad ahdistuneen ja äidilleen katkeroituneen teinin näkökulmasta.

Ylipäätään teos suhtautuu naishahmoihin yllättävänkin ulkonäkökeskeisesti: Bethiä ei tunnuta koskaan kuvailevan ilman hänen kauneuttaan ja eleganssiaan korostavia määreitä. Tietysti voi olla, että tarkkasilmäinen kirjailija on vain antanut mieshahmoilleen perinteisen näkökulman naishahmoihin, jossa keskeistä on naisen ulkonäkö ja olemus, ei näiden ajatukset, mielipiteet tai tunteet - oli sitten kuinka läheinen tai tärkeä ihminen hyvänsä. Tällaista on aina hieman hassu lukea naiskirjailijoilta, sillä heidän kuvittelisi ymmärtävän naistenkin olevan kokonaisvaltaisia ihmisiä. Mutta ehkäpä tietyn kulttuurin miesnäkökulmaan on sitten syvennytty oikein uskollisesti, kun lähestymistapa on psykologinen ja vaikka mitä. Mutta ongelmana teos ei tuota suhtautumistaan pidä.

Kun jo edellä mainitsin, mielenterveys ja monenlaisten aiheeseen liittyvien "itsestäänselvyyksien" hajottaminen ja tarkastelu ovat teoksen keskiössä. Suru ei välttämättä "lähde" suremalla, ilman vanhempia kasvaneesta voi tulla empaattinen ja elämänhallintansa säilyttävä vanhempi, kauneus tai menestyneisyys ei aina tarkoita hyvyyttä tai itsetuntemusta ja terapia ei ole mikään viimeinen mörkö ja epäonnistumisen merkki, vaan elämänvaihe ja omien toimintatapojen ja ihmissuhteiden pohdinnan hetki. Nämä kaikki asenteet olivat niin tervehenkisiä ja aidosti rakentavia suhtautumisessaan mielenterveyteen, että teos sai minut pienine puutteineenkin aidosti puolelleen. Halusin tietää, mitä heille tapahtuu, ja se on aina onnistuneen teoksen merkki.

Sisältö oli siis parhaimmillaan oikeinkin osuvaa, mutta sen sijaan käännös jätti paljonkin toivomisen varaa. Esimerkkejä jatkuvista kukkasista olivat esimerkiksi verbin "skiing" kääntäminen "hiihtämiseksi" ja sen tuloksena muodostuvat älyttömät virkkeet, jossa viitataan "hiihtämisen" vauhdikkuuteen ja hurjuuteen - yhdysvaltalaisessa kontekstissa "skiing" kun yleensä tarkoittaa laskettelua. Muutamia sanoja oli jätetty myös kääntämättä kokonaan, kuten "drugstore", tai vaihtoehtoisesti osa sanoista oli käännetty liian kirjaimellisesti ja sitä kautta väärin, esim. alkuperätekstin "chocolate malt" eli tutummin suklaapirtelö oli käännetty sanalla "suklaamallas", joka suomen kielessä puolestaan liittyy taas alkoholiin.

Myös erityisesti korvaan särähtävänä jäi mieleen idiomien suora kääntäminen. Hahmo esimerkiksi sanoo "ennemmin tai myöhemmin sinulta pääsee kissoja pussista", mikä olisi ollut parempi kääntää idealtaan vastaavaksi idiomiksi eikä kirjaimellisesti, kun suomeksi se ei tarkoita mitään muuta kuin kirjaimellista merkitystään. Samoin vakiintuneiden sanontojen rikkominen tehdään myös suomeksi: hahmo päivittelee "voi Herra" suomen kielessä yleisen "voi Luoja" sijaan - kyseessä taisi olla "oh Lord" -huokauksen liian kirjaimellinen käännös. Teksti oli siis ymmärrettävää, mutta tällaista alkuperäiskieleen ja -kulttuuriin liittyvää kompastelua oli vähän joka sivulla. 

Tavallisia ihmisiä on lopulta siis teos, joka on mielenterveysongelmien kuvaukseltaan kovinkin autenttinen, mutta joka toisaalta jää tiettyjen kulttuuristen fiksaatioiden rajoihin ja siten - ainakin minusta - kaventaa niitä mahdollisuuksia, mihin se olisi voinut parhaimmillaan yltää. Nyt se on teos ylemmän keskiluokan perheen kriisistä, nimen omaan suhteessa luokka-asemaan. Se ei pyrikään olemaan yleismaailmallinen kuva kriisiytyvästä mielenterveydestä, mikä on harmi, sillä minusta Guestilla olisi ollut rahkeita siihenkin. Tällaisenaankin Tavallisia ihmisiä on silti lukemisen arvoinen. 

---

Judith Guest 1976/1981: Ordinary People - Tavallisia ihmisiä
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Otava. Helsinki.
241s.

Kommentit

  1. Luin tämän kirjan ennen blogiaikaa, ja olen nähnyt tämän filmin. Minusta sekä kirja että filmi on loistavia, jossa äidin osaa esittävä Mary Tyler Moore on varsin hyytävä. Valitettavasti Suomessa on nykyisellään tämä 'harrasta ja ole hieno ihminen, ja vanhemmat vievät lapset harrastamaan, ja pärjäämään' -kulttuuri, ja kaikki on pelkkää onttoa kulissia. Kiitos, että bloggasit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnistuneen kuuloinen elokuva, hyytävä on kyllä Bethin hahmokin! Ja aivan totta, Suomeen on aika tehokkaasti rantautunut tuo "valmenna lapsesi menestyjäksi", valitettavasti. Todella mukavaa, että pidit bloggauksestani!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat