Daniel Kehlmann: Maine

Saksankielisen kirjallisuuden tunnustetun tähden Daniel Kehlmannin Maine on kertomuskokoelman muotoon kirjoitettu oivaltava romaani. Teos käsittelee identiteetin ongelmaa ja kierrättää henkilöitä kertomuksesta toiseen eri painotuksin.

Tekniikan vaikutus kommunikaatioon ja ihmissuhteisiin saattaa olla yllättävän suuri. Miten parisuhdetta hoidetaan sähköpostin, internetin ja kännyköiden aikakaudella - entä rinnakkaissuhdetta? 

Kehlmann tarkastelee vakavia asioita huumorin ja ironian läpi sekä liu'uttaa taitavasti todellisuutta ja fiktiota kohti toisiaan. 

Yksi suosikkikirjailijoistani on ollut jo vuosikausia Daniel Kehlmann siitä varsin yksinkertaisesta syystä, että hänen teoksiaan on aina mukava lukea. Minulla on omassa hyllyssäni kaikki kolme häneltä suomennettua teosta, ja odotan malttamattomana uusia käännöksiä - saksaahan en osaa sanaakaan. Maineen luin joskus vuonna 2013 juuri sen hankittuani, mutta se kalpeni mielestäni Maailman mittaajien ja Minä ja Kaminskin rinnalla. Nyt oli sopiva hetki lukea se uudemman kerran, ja ilokseni pidin Maineesta paljon enemmän kuin muistinkaan. 

Koska lokerointi tulee bloggaamisessa eteen viimeistään aihetunnisteiden kohdalla, sanon nyt tässä, että teostahan tosiaan takakansitekstissä luonnehditaan novellikokoelman muotoon kirjoitetuksi romaaniksi. Tämä mietityttää minua sikäli, että itse kyllä silti olisin taipuvaisempi pitämään sitä novellikokoelmana kaikesta huolimatta. Esimerkiksi Janssonin Kesäkirja ja Clarken The Ladies of Grace Adieu ovat kokemuksina minusta ennemmin novellikokoelmia kuin romaaneja, sillä jokainen kertomus periaatteessa toimii omana kokonaisena kertomuksenaan, vaikka hahmot ja maailma ovatkin samat. Voin hyväksyä Maineen virallisemmaksi määritelmäksi romaanin, mutta laitan sen aihetunnisteeksi myös "novellin", sillä novelliluettavaa etsivälle tämä voisi olla myös osuva valinta.

Sitten itse teokseen. Nimensä mukaisesti teoksessa käsitellään Kehlmannin vakioaihetta eli kuuluisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä. Maineessa seurataan tarkasti, kuinka kuuluisuus muuttaa ihmisen kuvaa muiden silmissä ja toisaalta ihmisen suhdetta maailmaan. Kehlmannin näkökulma kuuluisuuteen on kuitenkin omanlaisensa: hänen teostensa kuuluisuushahmot ovat olleet kuuluisia jo pitkän aikaa, sovittaneet elämänsä siihen ja sotkeutuneet kuuluisuuteen jo persoonansa syvimpiä kolkkia myöten. Kuuluisuus on itsestäänselvyys, mutta samalla se piinaa, velvoittaa ja mahdollistaa. 

Teos on kirjoitettu vuonna 2009, aivan sosiaalisen median megasuosion kynnyksellä. Kutkuttavana ajankuvana hahmot viestivät lähinnä puhelimitse, ja puhelin - joko sen soiminen, soimatta jääminen tai akun loppuminen - ovat tärkeitä tulkinnallisia motiiveja. Puhelin aiheuttaa ahdistusta, vapauttaa tai tekee riippuvaiseksi. Kommunikaatio toimii hyvin kuuluisuuteen liittyvien teemojen äärellä, mutta teoksen kuluessa se kytkeytyy myös moniin muihin ihmiselämän ilmiöihin.

Tosin yksi tarina kurkistaa myös internetin ilmaisuun. Siinä tarina on muotoiltu foorumille raportoivan - varsin stereotyyppisen - nettiriippuvaisen hyypiön tilitystä. Mielestäni tämä oli koko kokoelman heikoin kohta, sillä siinä astutaan selkeästi huterampi askel houkuttelevalle mutta selkeästi täysin tuntemattomalle kentälle. Foorumiraportoijan kieli poikkeaa selkeästi kaikista muista hahmoista, mutta se ei (ainakaan omien kokemuksieni mukaan) muistuta juuri lainkaan foorumeilla nähtävää tekstilajia. Se yrittää toki seurata ulkokohtaisesti nettipäiväkirjamaista diskurssia, mutta siitä puuttuvat täysin kaikki verkkokirjoittelun ja foorumikeskustelun nyanssit. 

Internetistä ei myöskään tällä pikakatsauksella tai muillakaan ohimenevillä huomioilla  saada esiin yhtä kiinnostavia puolia kuin hienosti tematisoituvalla puhelinkommunikaatiolla. Puolihuolimattomia viittauksia kyllä esiintyy internetissä tapahtuvista asioista, mutta ne tuntuvat teoksessa jotenkin... aroilta? Internet on valtava maailma, ja tuntuu, että teoksessa ei ole haluttu ohittaa sitä, mutta ollaan silti haluttomia tarttumaan tähän suureen, muodottomaan kokonaisuuteen. Vähän kastettu varvasta valtameren rannalla ja kävelty sitten pois. Tulos ontuu, mutta onneksi se ei vaikuta teoksen laatuun liikaa.

Jos nyt palataan vielä hahmokaartiin ja kerronnan rakenteumiseen. Kaikki tarinat teoksessa eivät tosiaan kerro kuuluisuuksista, vaan mukana on myös heidän lähipiiriään, fanejaan ja satunnaisia ohikulkijoita. Mukaan on mahtunut muutama aivan toiseen suuntaan taittuva osa-alue: metafiktiivinen sukellus kirjailijan ja hänen hahmojensa suhteeseen. Teoksessa seurataan muun muassa hahmoa, joka taivuttelee kirjailijan muuttamaan tarinansa loppuratkaisua, kirjailijaa, joka seikkailee omassa fiktiossaan sekä kirjailijan läheistä, joka kammoaa yli kaiken ajatusta, että päätyisi tarinaan. 

Teoksen maailma on lisäksi huomattavan verkottunut, mikä lienee tärkein peruste romaani-määritteelle. Tarinat tapahtuvat selkeästi, jopa alleviivatusti samassa maailmassa. Kaikki teoksen hahmot tunnistavat ne samat kuuluisuudet, lukevat samojen kirjailijoiden kirjoja ja katsovat samojen näyttelijöiden tähdittämiä elokuvia. Lisää kierroksia syntyy siitä, että tämä pätee myös teoksessa kuvatun kirjailijan fiktiivisiin hahmoihin. Tämä on ihan ovela kikka ja viihdyttävääkin. Lisäksi se kieltämättä kokoaa teoksen aivan eri tavalla yhtenäiseksi paketiksi. 

Olen ilahtunut, että tämä suosikkikirjailijani teos oli parempi kuin muistinkaan - minullahan on oikein hyviä kirjoja siis hyllyssäni, jes! Muutenkin Kehlmannin tyylin pariin oli mukava palata taas hetken tauon jälkeen. Tulisipa uusia käännöksiä pian, sillä voisin omasta puolestani täyttää hyllyni Kehlmannilla. Hän on käytännössä ainoa kirjailija, jonka kirjat ostan välittömästi uutena (toinen olisi Susanna Clarke, mutta hänen kirjoitusprosessinsa on aika toisentyyppinen). Ja jälleen kerran Nykyri tekee erinomaista työtä kääntäessään Kehlmannin sävykästä tekstiä. Tätä lisää!

---

Daniel Kehlmann 2009/2011: Maine
Suom. Ilona Nykyri
Tammi. Helsinki. 
175s.
Kansi: Markko Taina