Petteri Kaniinin satukirja

Lähde mukaan Petteri Kaniinin ja hänen ystäviensä seikkailuihin! 

Petteri Kaniinin satukirjassa tapaat monet tutut eläinystäväsi. Englantilaisen Beatrix Potterin hellyttävät eläinsadut ovat lastenkirjallisuuden ehdottomia klassikoita. Kirjan teksti ja valloittava kuvitus perustuvat Potterin tarinoiden pohjalta tehtyihin ja televisiossakin esitettyihin animaatioihin. 

Kun kaivoin esiin tämän hieman jo virttyneen lapsuudenaikani satukirjan näin joulun kunniaksi, en odottanut, että edessä olisi järkytys. Olin kaikki nämä vuodet luullut lukeneeni lapsuudessani Beatrix Potterin satuja, mutta kirjan kansi paljasti totuuden: teos sisältää ainoastaan mukaelmia Potterin saduista. Satukirja on koostettu piirretyn lastenohjelman pohjalta, eikä siinä siis varsinaisesti ole Potterin omaa tekstiä ollenkaan. 

Tässä toki täytyy huomata, että olin lapsena ihan lääpälläni myös siihen televisiosarjaan, ja edelleen tuon intron katsominen tuo mukanaan nostalgiaryöpyn. Lapsena erityisesti tuo intro vetosi, sillä siinä Potter eli elämää, joka vaikutti aivan täydelliseltä (aikuisen) elämältä: paljon eläimiä, luontoa, piirtämistä ja kirjoittamista. En tosin lapsena tiennyt, kuka intron nainen oli ja miten hän liittyi sarjassa seikkaileviin dubattuihin eläimiin, mutta ei se katsomiskokemusta lainkaan haitannut. 

Itse satujen juoni on tässä satukirjassa suunnilleen silti kohdillaan. Muistan nähneeni suurimman osan teoksessa olevista piirretyistä ja sen pohjalta olen aika varma, että tässä on vedetty mutkia jonkin verran suoriksi. Näin uudelleenluvun yhteydessä hoksasin tai muistin myös, että teoksessa on harmillisesti muutamia hieman laiskojakin kohtia: esimerkiksi yhden sadun nimiölehti on jäänyt kokonaan pois (tämä herätti hämmennystä aina lapsena, koska kaksi selkeän irrallista satua näyttivät yhdeltä pitkältä sadulta) ja kuvituskuvat eivät aina täysin vastaa sitä, mitä tekstissä sanotaan. Mutta siitä huolimatta kirja meni täydestä kuin väärä raha. 

Näissä Beatrix Potterin eläinsaduissa oli minusta aina jokin karmiva taso, sillä niissä teemat häiritsevän usein pyörivät jollakin tavalla eläinhahmojen syömisen ympärillä. Toki pitää muistaa, että sadut on kirjoitettu toisenlaisessa yhteiskunnassa, jossa suhde (koti)eläimiin oli melko erilainen. Eläimet olivat hyötyeläimiä, ja lemmikit juoksentelivat paljon vapaammin ympäriinsä, mikä saattoi tehdä niistä villieläinten tai toisten kotieläinten saalista. Potterin saduissa tähän tietysti sekoittuvat erittäin inhimillistetyt, vaatteita käyttävät ja puhuvat eläinhahmot, jotka asuvat omissa taloissaan, mikä muodostaa jännitteen eläinten "lajityypillisen" käytöksen ja satumaailman välille. 

Potter ei ole ainoa brittiläinen lastenkirjailija, jonka teoksissa (lapsi)hahmot altistuvat ties minkälaisille karmiville hengenvaaroille. Roald Dahlin teoksissa päähenkilöitä uhkaavat vaarat ovat järjestään todella kaameita, ja klassikkokirjallisuuden puolella Carrollin Liisa Ihmemaassa sisältää todella ahdistavaa kuvastoa. Samanlaista sävyä on toisaalta huomattavissa myös Tove Janssonin lastenkirjoissa, joissa kaikenlaisia hurjia tilanteita riittää. Toisaalta Dahlin ja Janssonin teokse olivat niitä kaikista jännittävimpiä kirjoja lapsena, ja kaltaistani eläinintoilijaa inspiroivat suuresti Potterin eläinhahmot. 

Tietysti täytyy nyt huomata, että en nyt sitten olekaan varsinaisesti koskaan lukenut Potterin teoksia, kuten nyt sain selville. Asia pitääkin korjata pikapuolin. Parasta olisi tietysti lukea alkukielinen teos nyt, kun enlgannin kieli ei ole niin saavuttamattomissa kuin lapsena. Sadut ovat tietysti samat, mutta minulla on sellainen kutina, että Potterin kirjoitustyylilläkin on tekemistä teosten suosiossa. 

---

Frederick Warne & Co 1994: Petteri Kaniinin satukirja 

Suom. Hannakatri Hollmén

Otava. Helsinki. 

125s.

Kuvitus: Frederick Warne & Co