Sirkkaliisa Oksanen: Papiljotit lauantaisin
Äiti on tietysti kuten kaikki kasvattavaiset ihmiset sanonut, ettei toisten kirjeitä sovi lukea. Kielsihän hän silloinkin, kun sen eteeni levitin. Mutta silmäni kiisivät jo rivejä pitkin, enkä enää voinut asialle mitään, ja ennenkuin hän ennätti estää tai minä itse tajuta, mitä oikeastaan tein, olin jo täyttä vauhtia toistamassa lukemaani ääneen.
Tämänkertainen kierrätyskirjahyllyn löytö kuuluu sarjaan "suomalainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut". Sirkkaliisa Oksanen kieltämättä jää helposti parinkin kuuluisamman sukunimikaimansa varjoon, kun puhutaan kotimaisen kirjallisuuden merkkitapauksista. Minulle hän oli täysin tuntematon ennen tätä kohtaamista kierrätyshyllyllä, mutta tästä lähtien kyllä nimi varmasti jotakin ajatuksia herättää. On myös huomautettava, että jo teoksen nimi kiinnitti huomion ja toimi oivasti pohjustuksena teoksen sävylle.
Myönnän alkuun, että Papiljotit lauantaisin ei suinkaan muodostunut minkäänlaiseksi uudeksi suosikikseni. Se oli toki ilmaisultaan mukavan omaäänistä ja niin paneutunut psykologiseen tarkkuuteen, että välillä teos tuntui raportoivatn suorastaan armottomasti hahmojensa pienimmänkin mielenliikahduksen. Jo teoksen aikana tuli oikeastaan olo, että ehkäpä näitä psykologisia säikeitä raportoidaan turhankin tunnollisesti. Noin kolmasosan luettuani ehti jo tulla yhdenlainen väsymys ja hälläväliä-tunnelma, jossa olisi tehnyt mieli huokaista teokselle ja kaikille sen hahmoille "entä sitten", vaikka käsitellyt aihepiirit olivatkin paikoin vaikeita.
On totta, että ihmisten päiden sisällä käy monenlainen kuhina ajatuksia ja tunteita, mutta toisaalta ne ovat ohitse paljon nopeammin ja vähemmällä jäsentelyllä kuin teoksessa. Teos tuntuu henkivän innostusta tunnistaa ja kirjata kaikki häivähdyksetkin uskollisesti, jopa hieman kokeelliseen tyyliin. Mutta kun Alastalon salissa ehkä valitaan piippua sivukaupalla, lähtee kerronta sentään omille reiteilleen. Papiljotit lauantaisin pitelee hellittämättä kiinni ja tekee tehokkaan ja armottoman ruumiinavauksen jokaiselle ohikulkevalle aatokselle, tunteelle ja muistolle.
Oksasen teoksesta tuntuu puuttuvan tietty poljento ja suuri kuva, joka saisi kokonaisuuden soljumaan. Nyt se on kuin valtava, tarkka arkisto, joka on koottu toki tarkkasilmäisyyden ja hämmästyttävän tunnollisuuden avulla, mutta joka ei taivu tällaisenaan niin tehokkaaksi taiteeksi kuin olisi ehkä suonut. Oikeastaan teoksen parhaiksi kohdiksi nousivat kielen pienet humoristiset pilkahdukset, jotka toivat ilmavuutta ja huolettomuutta muuten niin syvämietteiseen teokseen. Tämä vastakohtaisuus on varmasti se, joka tästä teoksesta päällimmäisenä tulee jäämään mieleen.
Teoksen varsinaisena aihepiirinä on perhe-elämä sotien jälkeen. Keskiössä oleva pariskunta - Annamari ja Kaarle (tai Kalle) - ovat viettäneet nuoruutensa sodan keskellä. Kaarle on edennyt tuomariksi ja Annamari hoitelee kotirouvan tehtävää vaihtelevalla motivaatiolla. Perheessä on myös kaksi teini-iän kynnyksellä olevaa tytärtä. Näennäinen idylli jää menneisyyteen jo teoksen ensimmäisellä sivulla, kun Annamari saa sattuman oikusta selville Kaarlen pitkään jatkuneet naisseikkailut. Päätös erosta ja oman toimeentulon hankkimisesta kirkastuvat varsin nopeasti.
Varsinaisesti teoksessa ei kuitenkaan ehditä kuin kulissien romahtamisesta uusien tulevaisuudensuunnitelmien tekemiseen. Liki kolmesataa sivua keskitytään analysoimaan eri hahmojen näkökulmia tilanteeseen ja heidän jokaista aiheen tienoilta liippaavaakaan tunnesäiettään. Tähän tekniikkaan tosin liittyy myös teoksen suurin vahvuus: hahmojen itsereflektion onnistumiset ja epäonnistumiset veistetään esiin mainion ironisin ottein, turhia alleviivaamatta. Mielenkiintoisin osa teoksessa lieneekin se, että tuntee kaiken aikaa olevansa yhdenlaisessa psykologisessa testissä: kun kaikki hahmot ovat älyllisesti epärehellisiä eri tavoin, kenen argumentteja huomaa haluavansa uskoa?
Näkökulmahahmoja riittää, ja Annamarin ja Kaarlen aatoksiin palataan useamman kerran. Muita kertojia ovat perheen tytöt, naapurin rouva ja Kaarlen rakastajatar. Kaikilla näillä ensimmäisen persoonan kertojilla on jämpti mutta humoristinen kertojanääni. Kieli on paikoin hyvinkin lennokasta, vitsikkäitä ja ironisia kohtia riittää ja hahmojen onnettomista tilanteista huolimatta teoksen yleissävy on yllättävänkin kepeä. Luulen tyylin kannatelleen ainakin oman lukukokemukseni loppuun saakka, eikä teoksen jälkeen jäänyt juuri hahmoja suremaan.
Eniten ehkä teoksessa silti harasi vastaan nais- ja mieskuva. Toki heti sotien jälkeen sukupuoliroolit ovat olleet voimakkaampia, ja teoksessa tätäkin näkökulmaa käsitellään jopa feministiseksikin luonnehdittavalla tavalla. Siitä huolimatta teoksen rivien välistä valui tiettyjä "itsestäänselvyyksiä", jotka eivät aivan vakuuttaneet. Parisuhteenmuodostusta (ja avioliiton roolia) pohditaan oikeastaan kaikkien (nais)hahmojen juonilinjassa, ja lähes jokaisessa niistä nousee keskiöön valinta "kunnollisen, mutta tylsän" ja "jännittävän, mutta tavoitellun" aviomiesehdokkaan välillä. Tämä mieskuva oli aika tunkkainen, minkä lisäksi se toisteli ahtaita kliseitä "kaikkien naisten" "todellisista" pariutumismotiiveista.
Rakkaussuhteiden lisäksi toinen toistuva teema teoksessa ovat perhesuhteet. Teoksen aikana käydään lävitse tavalla tai toisella jokaisen näkökulmahahmon lapsuudenperhe ja hänen nykyelämänsä juuret kasvatuksessa ja suhteissa vanhempiin. Tavallaan näkökulma on oikein mukava - harvemmin tulee eteen näin sävykkäitä kuvauksia esimerkiksi puolison perheen luonteenlaatuun totuttautumisesta - mutta kuvion toistuessa (ja muodostuessa joka hahmolla keskeiseksi osaksi heidän itsetutkiskeluaan) tulee väkisinkin mieleen, että aivan, suomalaiseen kirjallisuuteen psykoanalyysi rantautui varsinaisesti vasta sotien jälkeen ja oli hetken oikeinkin vahvasti muodissa. Papiljotit lauantaisin näyttää olevan siis ajan virtauksista tietoinen.
Ehkäpä psykoanalyysin näkökulmasta tarkastelemalla tästä teoksesta saisi vielä lisää irti, jos sellainen kiinnostaa. Minua ei tällä kertaa kiinnostanut. En usko, että Papiljotit lauantaisin jää niin vahvasti mielen perukoita mylläämään, että siihen enää palaisin. Se oli kuitenkin ihan mukava tuttavuus, joka väläyttää osaltaan myös ajankuvaa kaupunkilaiselämästä Helsingissä 50-luvulla.
On totta, että ihmisten päiden sisällä käy monenlainen kuhina ajatuksia ja tunteita, mutta toisaalta ne ovat ohitse paljon nopeammin ja vähemmällä jäsentelyllä kuin teoksessa. Teos tuntuu henkivän innostusta tunnistaa ja kirjata kaikki häivähdyksetkin uskollisesti, jopa hieman kokeelliseen tyyliin. Mutta kun Alastalon salissa ehkä valitaan piippua sivukaupalla, lähtee kerronta sentään omille reiteilleen. Papiljotit lauantaisin pitelee hellittämättä kiinni ja tekee tehokkaan ja armottoman ruumiinavauksen jokaiselle ohikulkevalle aatokselle, tunteelle ja muistolle.
Oksasen teoksesta tuntuu puuttuvan tietty poljento ja suuri kuva, joka saisi kokonaisuuden soljumaan. Nyt se on kuin valtava, tarkka arkisto, joka on koottu toki tarkkasilmäisyyden ja hämmästyttävän tunnollisuuden avulla, mutta joka ei taivu tällaisenaan niin tehokkaaksi taiteeksi kuin olisi ehkä suonut. Oikeastaan teoksen parhaiksi kohdiksi nousivat kielen pienet humoristiset pilkahdukset, jotka toivat ilmavuutta ja huolettomuutta muuten niin syvämietteiseen teokseen. Tämä vastakohtaisuus on varmasti se, joka tästä teoksesta päällimmäisenä tulee jäämään mieleen.
Teoksen varsinaisena aihepiirinä on perhe-elämä sotien jälkeen. Keskiössä oleva pariskunta - Annamari ja Kaarle (tai Kalle) - ovat viettäneet nuoruutensa sodan keskellä. Kaarle on edennyt tuomariksi ja Annamari hoitelee kotirouvan tehtävää vaihtelevalla motivaatiolla. Perheessä on myös kaksi teini-iän kynnyksellä olevaa tytärtä. Näennäinen idylli jää menneisyyteen jo teoksen ensimmäisellä sivulla, kun Annamari saa sattuman oikusta selville Kaarlen pitkään jatkuneet naisseikkailut. Päätös erosta ja oman toimeentulon hankkimisesta kirkastuvat varsin nopeasti.
Varsinaisesti teoksessa ei kuitenkaan ehditä kuin kulissien romahtamisesta uusien tulevaisuudensuunnitelmien tekemiseen. Liki kolmesataa sivua keskitytään analysoimaan eri hahmojen näkökulmia tilanteeseen ja heidän jokaista aiheen tienoilta liippaavaakaan tunnesäiettään. Tähän tekniikkaan tosin liittyy myös teoksen suurin vahvuus: hahmojen itsereflektion onnistumiset ja epäonnistumiset veistetään esiin mainion ironisin ottein, turhia alleviivaamatta. Mielenkiintoisin osa teoksessa lieneekin se, että tuntee kaiken aikaa olevansa yhdenlaisessa psykologisessa testissä: kun kaikki hahmot ovat älyllisesti epärehellisiä eri tavoin, kenen argumentteja huomaa haluavansa uskoa?
Näkökulmahahmoja riittää, ja Annamarin ja Kaarlen aatoksiin palataan useamman kerran. Muita kertojia ovat perheen tytöt, naapurin rouva ja Kaarlen rakastajatar. Kaikilla näillä ensimmäisen persoonan kertojilla on jämpti mutta humoristinen kertojanääni. Kieli on paikoin hyvinkin lennokasta, vitsikkäitä ja ironisia kohtia riittää ja hahmojen onnettomista tilanteista huolimatta teoksen yleissävy on yllättävänkin kepeä. Luulen tyylin kannatelleen ainakin oman lukukokemukseni loppuun saakka, eikä teoksen jälkeen jäänyt juuri hahmoja suremaan.
Eniten ehkä teoksessa silti harasi vastaan nais- ja mieskuva. Toki heti sotien jälkeen sukupuoliroolit ovat olleet voimakkaampia, ja teoksessa tätäkin näkökulmaa käsitellään jopa feministiseksikin luonnehdittavalla tavalla. Siitä huolimatta teoksen rivien välistä valui tiettyjä "itsestäänselvyyksiä", jotka eivät aivan vakuuttaneet. Parisuhteenmuodostusta (ja avioliiton roolia) pohditaan oikeastaan kaikkien (nais)hahmojen juonilinjassa, ja lähes jokaisessa niistä nousee keskiöön valinta "kunnollisen, mutta tylsän" ja "jännittävän, mutta tavoitellun" aviomiesehdokkaan välillä. Tämä mieskuva oli aika tunkkainen, minkä lisäksi se toisteli ahtaita kliseitä "kaikkien naisten" "todellisista" pariutumismotiiveista.
Rakkaussuhteiden lisäksi toinen toistuva teema teoksessa ovat perhesuhteet. Teoksen aikana käydään lävitse tavalla tai toisella jokaisen näkökulmahahmon lapsuudenperhe ja hänen nykyelämänsä juuret kasvatuksessa ja suhteissa vanhempiin. Tavallaan näkökulma on oikein mukava - harvemmin tulee eteen näin sävykkäitä kuvauksia esimerkiksi puolison perheen luonteenlaatuun totuttautumisesta - mutta kuvion toistuessa (ja muodostuessa joka hahmolla keskeiseksi osaksi heidän itsetutkiskeluaan) tulee väkisinkin mieleen, että aivan, suomalaiseen kirjallisuuteen psykoanalyysi rantautui varsinaisesti vasta sotien jälkeen ja oli hetken oikeinkin vahvasti muodissa. Papiljotit lauantaisin näyttää olevan siis ajan virtauksista tietoinen.
Ehkäpä psykoanalyysin näkökulmasta tarkastelemalla tästä teoksesta saisi vielä lisää irti, jos sellainen kiinnostaa. Minua ei tällä kertaa kiinnostanut. En usko, että Papiljotit lauantaisin jää niin vahvasti mielen perukoita mylläämään, että siihen enää palaisin. Se oli kuitenkin ihan mukava tuttavuus, joka väläyttää osaltaan myös ajankuvaa kaupunkilaiselämästä Helsingissä 50-luvulla.
---
Sirkkaliisa Oksanen 1960: Papiljotit lauantaisin
WSOY. Helsinki.
289s.
Kommentit
Lähetä kommentti