Lewis Carroll: Alice in Wonderland
Lewis Carroll (1832-1898) was the pseudonym of English mathematician and writer Charles Lutwidge Dogson. Alice in Wonderland (1865) is one of his most famous works, a novel filled with magic and fantasy and written especially for kids.In Alice in Wonderland, the world of the adults, the incomprehensible real world, boring and complex for children, quickly makes way for a more interesting and colourful landscape, full with strange characters, mesmerizing wordplay and amazing adventures for Alice and her readers.
Tämä nonsense-kirjallisuuden klassikko päätyi hyllyyni varsin epätavallista tietä: heräteostoksena. En nykyään juurikaan osta kirjoja kuin erikoistapauksissa ja yleensä silloinkin pitkällisen suunnittelun jälkeen. Olin kuitenkin lomalla, jossa minua odotti yhteensä kahdeksan tuntia matkustusta ilman virikkeitä, ja edellisestä kirjasta oli jäljellä enää sata sivua. Niinpä tutkin hetken lähintä kirjanmyyntipistettä ja mukaani valikoitui tämä teos, jonka olin aikonut lukea muutenkin ja johon olisi ehkä tarvetta palata myöhemminkin sen merkittävyyden vuoksi.
Arvoin tosin pitkän aikaa, pitäisikö valita tarjolla olevista kirjoista Alice in Wonderland, Joycen Dubliners vai Lovecraftin Necronomicon. Päätöksen sinetöi kuitenkin se, että Joyce ja Lovecraft saattaisivat olla - näin koskaan kumpaakaan lukematta - sen verran haastavia kieleltään, etten ehkä saisi tarpeeksi irti heti alkukieliseen teokseen tarttumalla. Onhan Alice myös osaltaan vaikea kaikkien sanaleikkien, uudissanojen ja yleisen nonsensen vuoksi, mutta koska kirjan sisältö oli minulle monesta yhteydestä jo tuttu, päädyin siihen. Lisäksi tämä oli kolmesta vaihtoehdosta ainoa, jonka pariin varmasti palaisin joskus, vaikka sitten vain selailemalla ja yksittäisiä kohtia tarkastelemalla. Tämä nimenomainen painos on myös ilmeisesti suunnattu englannin oppimista varten, sillä lopussa on kysymyksiä, jotka testaavat luetun ymmärtämistä.
Tässä painoksessa ovat mukana myös ikoniset Tennielin kuvitukset - monen mielestä ne ainoat oikeat ja autenttiset. Alicen seikkailuja on kuvitettu vuosisatojen mittaan todella monella tavoin, mutta Tennielin kuvitukset toistuvat aina vain uusissakin painoksissa. Hienoja ja mustavalkoisuudestaan huolimatta sävykkäitä ne ovatkin, ja teoksen kaksijakoiseen tunnelmaan oikein hyvin sopivia. Ehkäpä syynä on se, että 1800-luvulla tehty kuvitus istuu samaan aikakauteen sijoittuvaan teokseen saumattomasti, kun jo kuvitustyyli tuo mielikuvan tapahtuma-ajasta. Tietyllä tavalla Alicen seikkailut ovat hyvin ajattomia, mutta toisaalta olemassa olleisiin henkilöihin perustuvat hahmot sitovat sen luomisaikaansa.
Lewis Carrollin suhdetta aitoon ja oikeaan Alice Liddelliin ja tämän siskoihin on spekuloitu paljon, kuten myös Alice in Wonderlandin tulkintamahdollisuuksia. Ensimmäiseen liitetään paljon suhteen viattomuuden epäilyä enemmän tai vähemmän painavin perusteluin ja jälkimmäiseen - lastenkirjaksi yllättävän paljon - puhetta hallusinaatioista ja huumeista. Alice in Wonderlandin ympärillä on siten aina häälynyt tietynlainen skandaalinkäry ja häälyy yhä edelleen, mikä tietysti hämärtää ja osaltaan myös synkentää sen jo ennestään selittämätöntä ja tulkitsijoita aina vain hämmentävää sisältöä. Tavallaan tulkintamahdollisuuksien paljous on myös pitänyt lukijat ja tutkijat kiinnostuneina Alice in Wonderlandista ja pitää vielä tänäkin päivänä.
En siis ihmettele lainkaan teoksesta tehtyjä synkkiä ja kauhuvivahteisia tulkintoja, joita kirjan sisältö tuntuu vain ruokkivan. Ihmemaa on hullunkurinen, mutta samalla kauhu, ahdistus ja mielipuolisuus eivät tunnu olevan kuin askelen päässä. Alice kohtaa painajaismaisia tilanteita ja hahmoja, kuten siaksi muuttuvan vauvan, kasvamisen valtaviin mittoihin kanin pikkuruisessa mökissä ja sinne jumittumisen, innokkaasti päiden poistamista vaativan kuningattaren ja omassa kyynellammessaan uimisen. Vinksahtaneisuus on samalla hauskaa mutta jotenkin levotonta, hieman kuin hysteeristä naurua, jota ei saa loppumaan. Tämä olisi tietysti helppo laittaa jo omaa perinnettään muodostavien synkkien tulkintakehysten piikkiin, mutta nähdäkseni teoksessa itsessäänkin on jotakin rauhattomuutta tuottavaa, vaikka siitä huokuu myös leikkisyys ja lapsuuden riemu. Yhdistelmä lienee erityisen kiehtova, sillä uusia versioita teoksesta tehdään jatkuvasti.
Tässä vaiheessa täytyy mainita suosikkiversiointini, enkä nyt puhu vuoden 1951 Disney-piirretystä, koska en ole sitä koskaan nähnyt, tai vuoden 2010 Hollywood-adaptaatiosta, joka oli keskinkertaista ja väsähtänyttä, paljolti sisällötöntä tehostetykitystä. Kyseessä on peli Alice: Madness Returns (2011), joka on alkuperäisteoksen mielikuvituksellisia ideoita ja kauhuelementtejä yhdistelevältä ilmeeltään todella mielenkiintoinen, joskin sen verran verinen ja suoranaisen groteski (ikäraja K18 kertonee tarpeeksi), että en ole sitä ikinä suoranaisesti halunnut pelata. Tämä huomio tietysti laittaa "suosikin" hieman kyseenalaiseen valoon, joten korjattakoon, että se on kiinnostavin, kekseliäin, sisällöllisesti syvällisin ja moniulotteisin sekä visuaalisesti kiehtovin tulkinta, johon olen toistaiseksi törmännyt.
En todennäköisesti olisi ikinä ollut kovin kiinnostunut lukemaan alkuperäistä Alicea ilman tuota peliä. Ihmemaa ja sen olennot ovat aina tuntuneet minusta vierailta ja tuntuvat vieläkin, mutta pelin kautta niille esiteltiin ainakin tepsivä tunnelma ja karmiva mutta kiehtova ulkoasu, joka toi aiemmin puuttunutta tehoa. (Sivuhuomiona, erityisen hienoja ja kekseliäitä ovat pelin musiikki sekä Alicen asut ja aseet.) Ehkä kirjassakin juuri episodimaisuus, levottomuus ja unenomaisuus estävät - ainakin minulta lukijana - suoranaiset tunnesiteet. Kiinnittymiseni kirjaan oli lähinnä huvittumista älyllisten kompien parissa, mutta en koskaan oikein oppinut ymmärtämään oikukkaita hahmoja.
Tässä painoksessa ovat mukana myös ikoniset Tennielin kuvitukset - monen mielestä ne ainoat oikeat ja autenttiset. Alicen seikkailuja on kuvitettu vuosisatojen mittaan todella monella tavoin, mutta Tennielin kuvitukset toistuvat aina vain uusissakin painoksissa. Hienoja ja mustavalkoisuudestaan huolimatta sävykkäitä ne ovatkin, ja teoksen kaksijakoiseen tunnelmaan oikein hyvin sopivia. Ehkäpä syynä on se, että 1800-luvulla tehty kuvitus istuu samaan aikakauteen sijoittuvaan teokseen saumattomasti, kun jo kuvitustyyli tuo mielikuvan tapahtuma-ajasta. Tietyllä tavalla Alicen seikkailut ovat hyvin ajattomia, mutta toisaalta olemassa olleisiin henkilöihin perustuvat hahmot sitovat sen luomisaikaansa.
Lewis Carrollin suhdetta aitoon ja oikeaan Alice Liddelliin ja tämän siskoihin on spekuloitu paljon, kuten myös Alice in Wonderlandin tulkintamahdollisuuksia. Ensimmäiseen liitetään paljon suhteen viattomuuden epäilyä enemmän tai vähemmän painavin perusteluin ja jälkimmäiseen - lastenkirjaksi yllättävän paljon - puhetta hallusinaatioista ja huumeista. Alice in Wonderlandin ympärillä on siten aina häälynyt tietynlainen skandaalinkäry ja häälyy yhä edelleen, mikä tietysti hämärtää ja osaltaan myös synkentää sen jo ennestään selittämätöntä ja tulkitsijoita aina vain hämmentävää sisältöä. Tavallaan tulkintamahdollisuuksien paljous on myös pitänyt lukijat ja tutkijat kiinnostuneina Alice in Wonderlandista ja pitää vielä tänäkin päivänä.
En siis ihmettele lainkaan teoksesta tehtyjä synkkiä ja kauhuvivahteisia tulkintoja, joita kirjan sisältö tuntuu vain ruokkivan. Ihmemaa on hullunkurinen, mutta samalla kauhu, ahdistus ja mielipuolisuus eivät tunnu olevan kuin askelen päässä. Alice kohtaa painajaismaisia tilanteita ja hahmoja, kuten siaksi muuttuvan vauvan, kasvamisen valtaviin mittoihin kanin pikkuruisessa mökissä ja sinne jumittumisen, innokkaasti päiden poistamista vaativan kuningattaren ja omassa kyynellammessaan uimisen. Vinksahtaneisuus on samalla hauskaa mutta jotenkin levotonta, hieman kuin hysteeristä naurua, jota ei saa loppumaan. Tämä olisi tietysti helppo laittaa jo omaa perinnettään muodostavien synkkien tulkintakehysten piikkiin, mutta nähdäkseni teoksessa itsessäänkin on jotakin rauhattomuutta tuottavaa, vaikka siitä huokuu myös leikkisyys ja lapsuuden riemu. Yhdistelmä lienee erityisen kiehtova, sillä uusia versioita teoksesta tehdään jatkuvasti.
Tässä vaiheessa täytyy mainita suosikkiversiointini, enkä nyt puhu vuoden 1951 Disney-piirretystä, koska en ole sitä koskaan nähnyt, tai vuoden 2010 Hollywood-adaptaatiosta, joka oli keskinkertaista ja väsähtänyttä, paljolti sisällötöntä tehostetykitystä. Kyseessä on peli Alice: Madness Returns (2011), joka on alkuperäisteoksen mielikuvituksellisia ideoita ja kauhuelementtejä yhdistelevältä ilmeeltään todella mielenkiintoinen, joskin sen verran verinen ja suoranaisen groteski (ikäraja K18 kertonee tarpeeksi), että en ole sitä ikinä suoranaisesti halunnut pelata. Tämä huomio tietysti laittaa "suosikin" hieman kyseenalaiseen valoon, joten korjattakoon, että se on kiinnostavin, kekseliäin, sisällöllisesti syvällisin ja moniulotteisin sekä visuaalisesti kiehtovin tulkinta, johon olen toistaiseksi törmännyt.
En todennäköisesti olisi ikinä ollut kovin kiinnostunut lukemaan alkuperäistä Alicea ilman tuota peliä. Ihmemaa ja sen olennot ovat aina tuntuneet minusta vierailta ja tuntuvat vieläkin, mutta pelin kautta niille esiteltiin ainakin tepsivä tunnelma ja karmiva mutta kiehtova ulkoasu, joka toi aiemmin puuttunutta tehoa. (Sivuhuomiona, erityisen hienoja ja kekseliäitä ovat pelin musiikki sekä Alicen asut ja aseet.) Ehkä kirjassakin juuri episodimaisuus, levottomuus ja unenomaisuus estävät - ainakin minulta lukijana - suoranaiset tunnesiteet. Kiinnittymiseni kirjaan oli lähinnä huvittumista älyllisten kompien parissa, mutta en koskaan oikein oppinut ymmärtämään oikukkaita hahmoja.
Tavallaan olisi helppo sanoa, että tämä on nyt sitä nonsensea - kaikki tapahtumista hahmoihin on jatkuvasti altis uudelle assosiaatiolle, väännökselle tai käännökselle, ja tärkeämpää on tapahtumien kulku ja kielellinen rytmi kuin sisältö. Tapahtumat ovat melkeinpä kuin lapsen leikistä: hahmot vaihtuvat, asiat muuttuvat, tilanteet muuttuvat, tärkeintä on vauhti ja mielenkiintoiset tilanteet ja asiat. En sitten tiedä, kuinka hyvä tai huono lastenkirja Alice on, mutta jotakin lapsenmielistä ja orgaanista tarinanmuodostamista se tuntuu tavoittavan. En ihmettele lainkaan, että ensimmäinen versio kirjasta on muistaakseni ollut suullisesti kerrottu, improvisoitu tarina.
Erikseen pitää vielä mainita runot, jotka tuntuvat olevan yksi nonsensen vakiomuodoista. Alicessahan on paljon runoja, jotka ovat parodioita olemassa olevista runoista tai lauluista - valitettavasti en tuntenut alkuperäisistä kuin The Star -laulun (suomeksi Tuiki, tuiki tähtönen), mutta se olikin sitten suhteellisen hulvaton. Kiitos internetin, tosin, joku on tonkinut kaikki alkuperäiset runot vertailtaviksi satiiriversioiden kanssa, mihin voisi joskus paneutua oikein ajan kanssa.
Erikseen pitää vielä mainita runot, jotka tuntuvat olevan yksi nonsensen vakiomuodoista. Alicessahan on paljon runoja, jotka ovat parodioita olemassa olevista runoista tai lauluista - valitettavasti en tuntenut alkuperäisistä kuin The Star -laulun (suomeksi Tuiki, tuiki tähtönen), mutta se olikin sitten suhteellisen hulvaton. Kiitos internetin, tosin, joku on tonkinut kaikki alkuperäiset runot vertailtaviksi satiiriversioiden kanssa, mihin voisi joskus paneutua oikein ajan kanssa.
Ehkä päällimmäinen ajatukseni tai tunteeni on tämän teoksen jäljiltä että "tulipahan luettua". Edelleenkään en sen syvemmin tunne päässeeni sisään Ihmemaahan tai oikein saanut otetta siitä, miksi se suoranaisesti viehättää. Luulen teoksen merkitsevän sen ihailijoille paluuta lapsuuteen tai lapsenmielisyyden säilyttämistä, ja sellaisena se varmasti toimiikin hyvin. En kuitenkaan jotenkin tunnista omaa lapsuuttani Alicesta, joten sen lukeminen jäi "vain" yleissivistäväksi, tunnetasolla kylmäksi jättäväksi klassikkoon tutustumiseksi.
---
Lewis Carroll 1865/2016: Alice in Wonderland
Plutón Ediciones. Barcelona.
152s.
Kansi: Saul Rojas Blonval
Kuvitus: John Tenniel
Kommentit
Lähetä kommentti