Terry Pratchett: Pyramids

Being trained by the Assassin's Guild in Ankh-Morpork did not fit Teppic for the task assigned to him by fate. He inherited the throne of the desert kingdom of Djelibeybi rather earlier than he expected (his father wasn't too happy about it either), but that was only the beginning of his problems...

Pyramids (The Book of Going Forth) is the seventh Discworld novel - and the most outrageously funny to date. 

Nappasin hyllystäni Pratchettiin Pyramids-romaanin matkalukemiseksi niiden yksinkertaisten perusteiden pohjalta, että se oli sopivan kokoinen käsilaukkuun sujautettavaksi ja että en ollut sitä hetkeen lukenut. Tarkemmin sanottuna en koskaan ollut tätä ennen lukenut Pyramidsia alkukielellä, eli tämä pokkarikin oli oleskellut hyllyssä vuosia ilman yhtään lukukertaa. Pyramids on itse asiassa aivan ensimmäinen romaani, jonka olen Pratchettilta lukenut. Tuolloin oli suunnilleen vuosi 2006, kun ensimmäisen kerran Kiekkomaailma-sarjaan tutustuin, suomeksi tietysti.

Takakansiteksti lupaa Pyramidsin olevan yksi hauskimpia Discworld-romaaneja - toki, sen jälkeen ilmestyneitä kymmeniä romaaneja ei väitteessä oteta lukuun - ja aluksi olin samaa mieltä. Pyramids, tai oikeammin sen käännös Pyramidit, sai minut kiinnostumaan sen verran tästä pitkästä fantasiasarjasta (34 taitaa olla täysi määrä), että aloitin sen aivan alusta ja etenin järjestyksessä. Voin allekirjoittaa kyllä väitteen, että Pyramids numerona 7 on hauskempi kuin 6 edellistä osaa, ainakin jos muistikuvani paikkansa pitävät. Jotan kertoo ehkä sekin, että se on näistä varhaisista Discworld-teoksista ainoa, jonka olen lukenut yhteensä kolmeen kertaan, vaikka kalpeneekin vertailussa sarjan huippukauden kirjoille.

Huumori on, kuten Discworld-sarjan teoksissa yleensäkin, kiertynyt jonkin laajemman ja yleensä lähtökohdiltaan vakavan ja filosofisen teeman ympärille. Pyramids käsittelee muutoksen ja pysyvyyden konfliktia monesta näkökulmasta, mutta erityisesti kulttuurin ja tapojen osalta. Tapahtumapaikkana on Dicworld-sarjalle ainutlaatuisesti Djelibeybi, muinaista Egyptiä huomattavasti muistuttava ikiaikainen valtakunta, vaikka sarjan tunnusomainen tapahtumapaikka Ankh-Morpork Teppicin koulutuksesta kertovissa jaksoissa vilahteleekin. Lisäksi sivuroolin saavat pienen Djelibeybin naapurimaat, mahtavat Efebe ja Tsort, jotka historia ja perinne velvoittavat taistelemaan keskenään - ovelien puuhevosstrategioiden soveltaminen on yksi tämän sodankäynnin toimivaksi testattu muoto - jos Djelibeybi vaikkapa yhtäkkiä häviäisi maailmankartalta.

Teoksen keskeinen juoni kulkee siten, että jumalallisen hallitsijan kengät vaihtavat yllättäen omistajaa, ja Ankh-Morporkissa salamurhaajaksi koulutettu Teppic löytää itsensä kuninkaan istuimelta. Hänen isälleen rakennettava suurista suurin pyramidi tuottaa ulottuvuusvääristymän, jonka seurauksena kaikki valtakunnan uskomusperinne konkretisoituu, ja pian kaduilla vilisee eläinpäisiä jumaluuksia ja pyramidien ovia aletaan kolkutella - sisältäpäin. Djelibeybiläiset päätyvät katsomaan perimätietoaan ja uskomuksiaan kirjaimellisesti silmästä silmään, eikä se ole ihan sama asia kuin pelkkä niihin lujasti uskominen.

Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta saakka, ja pidän tuota kiinnostusta näin jälkikäteen pääsyynä siihen, että valitsin juuri Pyramidsin testikappaleeksi Discworldista. (Uudelleenluku puolestaan tapahtui siinä vuoden 2010 tienoilla, kun innostuin Assassin's Creed -pelisarjasta, ja Pyramids on niitä harvoja Discworld-kirjoja, joissa seurataan yhtään lähempää salamurhaajahahmoa.) Koska sekä päähenkilö että tapahtumaympäristö poikkeavat hyvin paljon sarjan muista paikoista ja hahmoista, laajentaa Pyramids kiinnostavasti sarjan maailman niitä osia, joita on muissa osissa nähty tai mainittu vain ohimennen.

Pratchettin huumori toimi jälleen tutulla tarkkasilmäisyydellään, josta - kuten tavallisesti Discworld-kirjoissa - eniten iloa saa satiirin kohteena olevan aiheen hiemankin syvällisempi tuntija. Pinnallinenkin muinaisen Egyptin mytologian tuntemus irrottaa huomattavasti enemmän hupia kuin jos asiasta olisi täysin pihalla. Yleisesti voisi sanoa siis, että Discworld-kirjoista nauttiakseen tarvitsee vähintään erinäisten - kadonneiden ja nykyään esiintyvien - kulttuurien tuntemusta (jonka puute koitui ongelmakseni esim. The Last Continentin kohdalla), populaarikulttuurin tuntemusta, politiikan- ja historiantuntemusta ja brittiläisen yhteiskunnan tuntemusta. Näin esimerkkeinä. Toisin sanottuna laaja yleissivistys ei ole pahitteeksi, ja mitä laajempi se on, sitä useammasta kirjasta on jotakin iloa, vaikka niitä kylmäksi jättäviäkin tapauksia välillä eteen osuukin oman sivistymättömyyden ikävänä seurauksena.

Kiinnitin tällä lukukerralla huomiota asioihin, joita en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Toisaalta edellisestä lukukerrasta on lähemmäs kymmenen vuotta, joten lienee ihan positiivista, että ajattelu on siinä ajassa jonkin verran kehittynyt suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi en ollut ennen huomannut, kuinka paljon stereotypioita Pratchett käyttää satiirissaan. Osa niistä tosin tuntui jo hieman kulahtaneilta ja sikäli muutama satiirinen piikki jäi melko löysäksi, mutta selityksenä voi osaltaan olla kirjoitusaika eli 90-luvun taite. Tällaisetkin asiat muuttuvat yllättävän paljon parissa kymmenessä vuodessa.

Täytyy erikseen mainita Ptracin hahmo, jolla on kirjan oikeastaan ainoana merkittävänä naishahmona osin hieman ärsyttävä, osin miellyttävän yllättävä rooli. Hän näyttäytyy aluksi sellaisena edellisessä kappaleessa kuvailemanani väsähtäneen stereotypian parodiana - hieman yksinkertainen kuninkaallinen palvelijatar, joka kulkee vähissä vaatteissa, kuorii viinirypäleitä ja osaa seksioppaita ulkoa - mutta kieltämättä hänen persoonansa ja oma tahtonsa on selkeä. Erityisen ilahduttava on lopun käänne, jossa Ptraci löytää paikkansa maailmassa - vaikkakin hieman ylhäältä annettuna eikä niinkään itse saavutettuna, mutta kuitenkin - ja vieläpä tavalla, jossa hänen luonteensa pääsee oikeuksiinsa.

Nelisensataa sivua hurahtivat sujuvasti bussimatkoilla ja lentokoneessa, ja oli oikein hauskaa tutustua alkukieliseen versioon tästä pitkäaikaisesta ja henkilökohtaisesti merkittävästä Discworld-sarjan kirjasta. Pratchett on siitä mukavaa matkalukemista, että aina voi olla varma siitä, mitä saa: seikkailua, kiinnostavia filosofisia kysymyksenasetteluita, nokkelaa satiiria ja popkulttuurien kliseiden riemukkaita uudelleenkirjoittamisia. Eiköhän joku Discworld ennen pitkää päädy taas lukupinoon, oli matkaa tai ei.

---

Terry Pratchett 1989/1990: Pyramids (The Book of Going Forth)
Random House. Lontoo.
380s.
Kansi: Josh Kirby