Juha Seppälä: Kuoppakaupunki


Nainen jättää miehen yhdeksän vuoden kanssakäymisen jälkeen. Miksi? Elämässään sivuraiteelle ajautuneen sijaisopettajan ja historiallisten romaanien kirjoittajan on lähdettävä liikkeelle. 

Mies ajelehtii kaupungista toiseen etsien lohtua maksullisesta seksistä. Sitä tarjoava nainen istahtaa työpäivänsä päätteeksi kuulemaan saarnamiestä. Palava julistus muuttuu yhä hurjemmaksi maailmassa, jossa ihmiset eivät löydä toisiaan. 

Draamallinen romaani imaisee mukaansa: lukija kulkee kirjan henkilöiden matkassa kuin vanhalla portolaanikartalla. On purjehdittava siihen saakka kunnes maailma loppuu.

Kuoppakaupunki kuuluu niihin kirjoihin, jotka hypähtivät kesken Aasia-lukuprojektini suoraan ohituskaistalle, kun akuutti tilanpuute iski. Olin poiminut Seppälän teoksen kierrätyshyllystä joitakin vuosia sitten, sillä olin aiemmin, ensimmäisenä opiskeluvuotenani, lukenut Seppälältä Paholaisen haarukan ja ollut vain yksinkertaisen hämmentynyt. Mutta koska olin kuullut arvovaltaisesta lähteestä Seppälästä melkoisia ylistyssanoja ("paras suomalainen nykykirjailija") tulin siihen tulokseen, että uusi yritys olisi paikallaan nyt, kun kaunokirjallisuuden lukutaitonikin on parantunut. 

Tavallaan ennakkopähkäilyni piti paikkansa: pidin Kuoppakaupungista enemmän kuin aikanaan Paholaisen haarukasta. Ymmärsin Kuoppakaupungista enemmän kuin Paholaisen haarukasta. En voi silti väittää, että olisin tälläkään kertaa ymmärtänyt kaikkea ja luulenpa, että Seppälän teokset ovat sitä laatua, jota pitää järjestään lukea useita kertoja päästäkseen teoksen ytimeen. (Tai ainakin kaltaiseni lukijan pitää.) Voin sanoa tämän lukukokemuksen jälkeen, että ymmärrän Seppälän suosion ja arvostuksen, mutta tunnetasolla ei tapahtunut ainakaan vielä yhtään mitään.

Seppälän teoksissahan parasta on se, että ne ovat ajan hermolla. Huomasin pitäväni siitä, että sain lukea nykymaailmasta kirjoitettua tarkkasilmäistä kaunokirjallisuutta, joka jollain tavalla pyrkii jäsentämään nykytodellisuutta. Sitä en voi toki sanoa, että saiko teos varsinaisesti minua ajattelemaan mitään uutta, mutta ainakin sen tarjoamat ajatukset olivat terävänäköisiä, pahimpia kliseitä vältteleviä ja aseteltu tekstiin tavalla, joka ei seurannut nykypäivän estetiikkaa rakenteeltaan eikä tyyliltään. Mutta Seppälän tyyli ja kerronta ovat ymmärtääkseni aina olleet omaäänisiä, ja hyvä niin.

Asia erikseen on se, miten tällainen tyyli vetoaa lukijaan. En tosiaan aiemmin Seppälän tekstiä lukiessani päässyt millään tekstin rytmiin mukaan ja tylsistyin. Tällä kertaa pysyin mukana - jopa tempauduin teoksen mukaan ja sivut kääntyivät sukkelaan - mutta silti minua alussa vaivasi pieni lipsuminen: nimeämättömät puhujat ja kontekstittomat dialogit sotkivat pasmani jostain syystä täysin ja jäivät liki irrallisiksi muusta luennastani. Vähään aikaan en ollut ihan täysin varma, kuinka monta näkökulmahahmoa teoksessa oikeastaan on. Aivoni halusivat vakaasti uskoa, että nimeämättömät puhujat olivat muista hahmoista erillisiä, vaikka todistusaineisto olikin muuhun viittaavaa. Teoksen rakenne kuitenkin hahmottui pian.

Kuoppakaupungin yksi kiinnostava piirre noin suomalaisen kirjallisuuden mittakaavassa on se, että se sijoittuu kaupunkiympäristöön, mutta ei kuitenkaan varsinaisen suureen kaupunkiin, vaan keskikokoiseen Poriin. Äkkiä ei tule mieleen yhtään muuta lukemaani kotimaista nykyteosta, jonka tapahtumapaikka olisi selkeästi kaupunki, joka ei ole Helsinki, Turku, Tampere tai Oulu. (Paitsi tietysti Jeppis.) Varmasti niitä on - vähintään Seppälän muussa tuotannossa - mutta sen verran harvassa, että minun otannallani aika vähiin ovat jääneet. Niinpä miljöön valinta tuntui mukavan raikkaalta ja kaavoja rikkovalta. 

Sain jo teokseen tarttuessani kuulla lähimmältä Porin tuntijalta arvelun siitä, että Poriinhan teos tulisi sijoittumaan. Kuoppakaupunki nimittäin viittaa Porin tietyn alueen historiaan, jota sitten Seppälän teoksessa sivutaankin kerran jos toisenkin, sillä päähenkilöllä on kytköksiä kuoppakaupungin tarinaan. Olen itsekin sattumalta käynyt historiallisen kuoppakaupungin tienoilla, joten minulla oli jo valmiiksi jonkinlainen epämääräinen muistikuva tienoosta. Varsinaisesti se ei kuitenkaan ole teoksen tapahtumapaikka, vaan pikemminkin toimii varsinaisen näyttämön temaattisena kulissina. 

Jos nyt vielä poiketaan hetkeksi hahmoihin on sanottava, että heissä on psykologista ja filosofistakin ulottuvuutta, mutta jotenkin he jäivät etäisiksi. Minusta tuntui jo Paholaisen haarukassa, että pohjimmiltaan hahmot ovat jotenkin symbolisia tai käsitteellisiä, ja siten kyse ei olekaan hahmon arkeen eläytymisessä, vaan yhteiskunnallisen kokonaisuuden hahmottamisessa. Sellaisina hahmot olivatkin onnistuneita ja tarkoituksenmukaisia. On tosin sanottava sivuhuomiona, että ainoa hieman kyllästyttävä asia oli Marlen hahmo. Ei niinkään itsessään vaan siksi, että näemmä jälleen nyky-yhteiskunnasta saadaan tarkinta analyysia prostituution (?) avulla. Prostutioitu kuitenkin on melko tyhjiin ammennettu hahmo, jonka kautta ei minusta tässäkään yhteydessä saatu sanottua ihan hirveästi.

Mielessäni tämäkin teos valitettavasti yhdistyi pitkään ja tylsistyttävään jatkumoon mieskirjailijoiden piintynyttä mielenkiintoa prostituoituihin naisiin, jotka A) ovat kirjallisuudessa/viihteessä yliedustettuina noin siihen nähden, mitä kaikkea muutakin naiset tässä maailmassa tekevät B) eivät useinkaan kerro naisten näkökulmista tai naiseudesta mitään, vaan toimivat miehen seksuaalisuuden peilinä - tavallisesti silloinkin, vaikka kertoja olisi itse prostituoitu - ja C) tarjoavat halpaa dramatiikkaa sosiaalipornohtavilla elementeillä ja jostain syystä ovat sitä kautta jämähtäneet myös naishahmon täydellisimmän pohjalle vajoamisen symboliksi. Kuoppakaupungissa etenkin viimeistä kohtaa yritetään toki nakutella rikki, mutta loppujen lopuksi Marlen hahmon painopisteet ovat ihan muualla. 

Uusi yritykseni tutustua Seppälän tuotantoon päätyi siis parempaan lopputulokseen. Aloin jo nähdä teoksen ilmavassa, sirpalemaisessa ja assosioivassa tyylissä sitä eleganssia, jota olin toivonutkin tavoittavani. Kuoppakaupunki oli lukukokemuksena kiinnostava, taidokas ja monin rakenteellisin ja sisällöllisin tavoin virkistävä (ei tosin niinkään piristävä). Sen hahmot herättivät ajatuksia, mutta eivät samastumista, mikä varmaan olikin tarkoitus pyrittäessä yhteiskunnan, lähiyhteisön ja yksilön suhteiden kysymyksien herättelyyn. Kuoppakaupunki jatkaa matkaansa kierrätyshyllyyn, mutta tämä lukukokemus jää varmasti mieleen. 

---

Juha Seppälä 2016: Kuoppakaupunki
WSOY. Helsinki.
308s.
Kansi: Martti Ruokonen / Arcangel Images / Clayton Bastiani

Kommentit

  1. Miehen kirjoittama toimii miehen seksuaalisuuden peilinä ja naisen kirjoittama naisen seksuaalisuuden peilinä. Tästä kirjoituksesta tuli mieleen Laura Lindstedtin Natalia, koska sen hiljattain luin. Summa summarum: vallitsee viha-rakkaussuhde. Naisella enemmän syitä vihaisuuteen, koska on niin kauan ja edelleen sillä alueella kaltoin kohdeltu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, et ole väärässäkään. Toisaalta harmittaa se, kun nämä miesten näkökulmat useimmiten määritellään yleisinhimillisiksi kokemuksiksi ja naisten näkökulmat ovat "vain naisnäkökulmia".

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat