Heikki Turunen: Simpauttaja

Pielisen rantaan saapuu keväällä kummallinen mies. Kun hän syksyllä lähtee, ei mikään ole ennallaan. Mukanaan Simpauttaja tuo kaupunkilaisen levottomuuden ja oudot tapahtumat. Luonnollinen elämänrytmi häiriintyy. Simpauttaja tuhoaa ja rakentaa ihmissuhteita, ja kun hän syksyllä lähtee, ei mikään ole ennallaan. Kyläläiset kuitenkin ovat oppineet itsestään jotain uutta.
Nuoren pohjoiskarjalaisen lehtimiehen Heikki Turusen Simpauttaja arvioitiin ilmestyessään vuoden 1973 parhaaksi esikoisteokseksi. Sittemmin romaani on valittu koko vuosisadan parhaaksi esikoisteokseksi ja sen tarina on nähty myös elokuvana, monilla teatterilavoilla ja musikaalina.

Erinäisistä syistä kirjahyllyyni on ilmaantunut polttava tarve päästä eroon hyllynlämmittäjistä. Niinpä joudun jälleen kerran poikkeamaan projektistani ja lukemaan alta pois pari sellaista kirjaa, jotka olen aikeissa pistää kiertoon heti luettuani tai jotka ovat lainassa. Kotimainen klassikko Simpauttaja kuuluu ensimmäiseen kategoriaan, eli olen sen aikoinaan poiminut mukaan kierrätyshyllystä muisteltuani sen olleen oleellinen teos kirjallisuushistoriallisesti. 

Vanhassa ja hyvässä Suomen kirjallisuushistorian luentomonisteessa Simpauttajaa kuvataan erittäin lyhyesti: olen siihen kirjoittanut muistiinpanona luennoitsijan sanoista "myyttisyys muisto luonnonläheisyydestä". 70-luvun proosan yhteydessä on myös sana "maaseutuepiikka". Nämä ovatkin avainsanoja sille, mikä Simpauttajassa kuplii jatkuvasti pinnan alla. Maailma muuttuu, ja myös ihmiset elintapoineen ja perinteineen ovat muutoksen äärellä.

Rakenteeltaan Simpauttaja jakautuu osiin, joissa on jokaisessa oma merkityksellinen otsikkonsa. Se etenee kronologisesti, pieniä aukkoja jättäen mutta rehellisen suoraan tapaan. Enemmän etualalle nouseekin kieli, joka on kirjoitettu itämurteella (valitettavasti en asiaan perehtymättömänä osaa sanoa, millä tarkalleen ottaen). Murre kuitenkin taivutti myös kielenkäytön muotoon, joka teki siitä mainiota luettavaa. Tekstimuoto on aina haastavaa murteelle, mutta tässä teoksessa murteessa ei ollut mitään väkinäistä. Simpauttaja lienee yksi parhaista lukemistani murrepainotteisista romaaneista, noin murremielessä. Murre kun ei ole vain hassuja sanamuotoja: se on myös oma tapansa jäsentää ja rytmittää puhetta. 

Pidin itse lukiessani Turusen tavasta sekoittaa sopivasti arkista ja realistista ja toisaalta runollista: jälkimmäistä on käytetty mainiosti korostuskeinona, ikään kuin muutamaa heleämpää siveltimenvetoa muuten murretunvärisessä maalauksessa. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että päällimmäisenä mieleen jäi juuri karuus, harmaus ja pysähtyneisyys - tyypillinen kotimaisen romaanin maalaismiljöö siis. 

Kuten takakansitekstikin lupaa, Simpauttajan keskiössä ovat hahmot, joiden maailmaa Simpauttaja tavalla tai toisella ravistelee. Erityiseksi keskushenkilöksi nousee nuori Imppa, jolle oman elämän suunta ja merkitys ovat vielä kateissa. Hän kaipaa jonkinlaista esikuvaa ja sitä kautta kuuluvuutta, ja Impan hahmo onkin nuoruuden epätietoisuuden kuvaamisessa oikein uskottava. Muutenkin hahmoista on saatu hyvin tunnistettavia ja inhimillisiä. Teksti kuvaa yhtä vajavaisina ja haavoittuvina jokaisen hahmon - paitsi Simpauttajan, joka nakkelee nasevia heittoja, katoilee ja sitten palaa pian taas tekemään ällistyttäviä asioita.

Minusta tuntuu silti, että en aivan saanut kiinni siitä, mikä Simpauttajassa on niin maagista ja tenhoavaa. Minulle se oli jotenkin vain jälleen yksi kuva suomalaisesta maalaiskylästä kaupungistumisen murroksessa. Simpauttajan hahmo toki on poikkeuksellinen ja tuo käsittelyyn oman kiinnostavan kulmansa, mutta ehkä teos sitten puhuttelee paremmin niitä, joilla tuo aika on koskettanut omaa elämää ja hahmojen pohdinnat esimerkiksi maaseudun ja kaupungin välillä ovat henkilökohtaisesti merkittäviä. 

En siis usko palkintojen ja sovitusten olevan väärin kohdistettuja - en vain taida olla kohderyhmää. Teos on hyvinkin voinut vangita jotakin oleellista 70-luvun alun ja vaikka koko 1900-luvunkin hengestä. Tietysti kaupungistuminen on edelleen jatkuva prosessi ja syrjäkylien autioituminen ihan todellinen ilmiö. En ehkä sitten itse näin keskisuuriin kaupunkeihin tottuneena vain tunne asian sävyjä, mutta jotenkin kuvittelisin, että nykypäivänä asiassa on monenlaisia oleellisia eroja 70-lukuun verrattuna, eikä niistä vähäisimpänä Internet. Mutta mikäli Simpauttaja aidosti edelleen vangitsee maaltamuuton keskeisiä piirteitä, on se sitä suuremmalla syyllä aikaa kestävä klassikkoromaani. 

Simpauttaja voisi muuten pysähtyä toistaiseksi hyllyyni odottamaan seuraavaa lukukertaa, mutta minulla on tosiaan meneillään kirjahyllyn harvennus, joka alkaa kaikista "ehkä joskus, ehkä ei" -kirjoista. Tuntuu nimittäin, että Simpauttajassa on vielä monta tasoa odottamassa havaitsemistaan. Saa nähdä, innostaako vielä joskus tarttua 40 vuotta myöhemmin ilmestyneeseen jatko-osaan Karjalan kuningas. Tuskin ainakaan heti. 


---

Heikki Turunen 1973/1974: Simpauttaja
Helsinki. WSOY.
303s.

Kommentit

  1. Minulle pohjoiskarjalaisena lukijana Simpauttaja on hyvinkin tuttu sekä kirjana että elokuvana. Pidän Simpauttajaa ja Kivenpyörittäjän kylää Turusen parhaimpina. Lisäksi pidän tästä viimeisestä evakkosarjasta. Heikki Turunen oli mukana lukupiirissämme kun käsittelimme tuota evakkosarjaa. Hän on kerrassaan mainio esiintyjä. - Mukavaa alkavaa toukokuuta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla terveisiä Turus-fanilta! On helppo uskoa, että hänellä on oma vakiintunut lukijakuntansa. Lukupiirinne kuulostaa mainiolta. Kiitos samoin!

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat