William Wharton: Isä

Siinä on mies, John Tremont, tyypillisessä keski-ikäisen miehen tilanteessa: isänsä poikana ja poikansa isänä. William Wharton kuvaa sukupolvien saattoa, perheen sisäisiä jännityksiä, vanhenemista ja kuolemaa tavalla, joka koskettaa lukijan kaikkia tunteita. Koemme sydäntäsärkevästi, miltä Johnista tuntuu, kun hän joutuu menettämään samanaikaisesti sukupolven molemmilta puoliltaan, toisen aikuisuuteen, toisen kuolemaan. 

Aasia-projektini katkaisee jälleen kerran kirja, jonka lukemisella pitäisi vapauttaa hieman hyllytilaa ihan vain mukavuussyistä. Whartonin teos on jälleen yksi ajat sitten kierrätyshyllystä poimimistani kirjoista, jotka ovat aina jääneet jostain syystä lukematta. Yritin jo kerran pari vuotta sitten aloittaa lukemaan Isää, mutta heti alussa vastaan vahvana tulvahtava periamerikkalaisuus oli ihan väärä tunnelma siihen hätään. Niinpä kirja jäi kesken, ja nyt uudemmalla yrityksellä selvisin loppuun saakka. 

Sain takakansitekstistä vaikutelman, että Whartonia pidetään astetta "realistisempana" kirjailijana, joka kirjoittaa arjesta pintakiillon ja trendikkyyden sijaan. Totta onkin, että Wharton on lähempänä Philip Rothia kuin keskimääräinen amerikkalainen kirjallisuus, mutta vaikka tyyliltään ja hahmoiltaan Wharton rakentaa uskottavalla tavalla repaleisen ja koskettavan todellisuuden monisärmäisine ja psykologisesti uskottavine hahmoineen, ei hän malta olla lisäämättä siihen juuri sellaista hippua Hollywoodia, joka latisti minulta koko teoksen. 

Kaikista vakuuttavimmillaan Isä on niissä osuuksissa, joissa teoksen päähenkilö on omaishoitajana sairaalle isälleen. Ehkä sitten luen vääriä kirjoja, mutta en koskaan ole lukenut omaishoitajakuvausta, joka olisi näin suora, turruttava ja pysäyttävä. Paljon vaikutusta on silläkin, että hahmot on rakennettu taidokkaasti ristiriitaisiksi ja yksiselitteisiksi. Teos herätti minut siihen, että tämäntyyppiset kysymykset voivat olla ajankohtaisia joskus myös itselleni - asia, jonka olin älyllisesti tiennyt, mutta joka nyt iski tunteisiin. 

Harmillisesti jälkipuoliskolla alun narratiivi vaihtuu Hollywood-elokuvan juoneksi, kun sairaana olleen isän yhtäkkinen ja valtava nerous pääsee esiin. Käy ilmi, että isä onkin aina ollut salaa poikkeusyksilö ja yhtäkkiä tuleekin suuri käänne ja niin edespäin ja niin edespäin. Tässä vaiheessa teos oikeastaan menetti silmissäni lupaavan hohtonsa ja luin sen loppuun lähinnä juonen vuoksi. Hahmot oli rakennettu siten, että heidän kohtalonsa kiinnostivat aidosti, mikä kantoi teoksen loppuun saakka. 

Lisäksi, vaikka juonilinja ikääntyvien vanhempien ja aikuisen lapsen välisistä dynamiikoista on hienoimmillaan raastava, aivan tasavahva teos ei muutenkaan ollut. Yhdysvaltalaisessa kulttuurissa on outoja latautumia, joiden viehätystä on välillä ulkoa vaikea ymmärtää. Yksi niistä on tässäkin teoksessa esiintyvä kahden hahmon suhteita kehittelevä roadtrip. Minusta se oli teoksen pinnallisinta ja alleviivatuinta sisältöä, ja petyin aina, kun hypättiin roadtrip-narratiiviin. Vaikka Whartonin tyyli säilyi monisäikeisenä, noissa kohdissa lipsuttiin harmillisesti troopin ennalta määrittelemiin pelkistävyyteen ja kaavamaisuuteen. 

Se on harmillista, sillä hahmot on tarkkaan rakennettu inhimillisen epäsuhtaiseksi yhdistelmäksi ihailtavia, kyseenalaisia ja sekalaisia piirteitä. Yhden piirteen kohdalla jäin kuitenkin miettimään. Päähenkilön vanhemmat on esitetty rasisteina tavalla, joka ohjaa kevyesti pohtimaan myös rakenteita. Kuitenkin tämän tutkan ohitse tuntuu menevän päähenkilö itse, joka on hieman eri tavalla ja hillitymmin rasistinen kuin vanhempansa, mutta häntä tunnutaan pitävän jotenkin neutraalina vaa'ankielenä ja tulevaisuuden moninaisuuden edustajana. Ehkä tämä sitten vain on sitä 80-lukua, mutta täysin mukavalta se ei tuntunut tuttuudessaan. 

Suomennoksesta on sanottava sen verran, että pääosin se oli laadukas, mutta toisinaan silmään pisti muutamia kummallisia fraasien sanatarkkoja käännöksiä. Yhtenä esimerkkinä "näky surullisille silmille" sai karvat nousemaan pystyyn - eihän ilmaisu tarkoita suomeksi yhtään mitään tuollaisenaan, eikä takuulla mitään lähellekään alkuperäisen ilmaisun "sight for sore eyes" merkitystä. Lisäksi en tiedä, onko 80-luvulla oikeasti käytetty "laboratorion" lyhenteenä sanaa "labbis", sillä alkutekstin sana "lab" oli jatkuvasti käännetty "labbis". Nykyään vastaava ilmaisu on "labra" ja "labbis" taas tarkoittaa labradorinnoutajaa. Väänsi aina aivoja, kun hahmot saattoivat vaikkapa "olla töissä labbiksessa".  

Whartonin teos onnistui käsittelemään mieleenpainuvasti aihetta, joka koskettaa monien ihmisten elämää. Se sai todella ajattelemaan turvautumatta kuin muutamaan halpaan ja helppoon ratkaisuun. Tämän teoksen tulen varmasti tavalla tai toisella muistamaan pitkään. Vien Isän kierrätyshyllyyn seuraavalle lukijalle, sillä onnistumisistaan huolimatta tuskin koskaan tulen sitä uudestaan lukemaan.

---

William Wharton 1981/1982: Isä
Suom. Arto Häilä
WSOY. Helsinki. 
524s.