Jussi Valtonen: Siipien kantamat




Syksyllä kouluun tulee uusi oppilas Marianne, johon äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Juhani kiinnittää heti huomiota. "Tämän henkilön kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä." 
Siipien kantamat on taitavasti kirjoitettu ihmissuhdedraama, joka kysyy kipeitä kysymyksiä elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Kuten tavakseni on jo muodostunut, aloitan tekstin jälleen tunnustuksella: en lukenut tästä teoksesta mitään muuta kuin etukannen ennen kuin ryhdyin lukemaan. Tarvitsin jotakin nopeaa ja mielellään kiinnostavaa matkaluettavaa lähimmästä kirjahyllystä, joten nimi Valtonen ja mainosteksti "Finlandia-voittajan arvostelumenestys" riittivät suositukseksi. Koska He eivät tiedä mitä tekevät oli niin peruslaadukasta kamaa, mikään ei voisi tällaisessa valinnassa mennä pieleen, eikös?

Toisin kävi. Jotenkin tässä kirjassa kaikki harasi vastaan, ja suurimman syyn laitan kliseisyyden ja kaavamaisuuden niskoille. On se - jo aiemmin valittamani - maailman kulunein lähtöasetelma suhteesta (komean ja nuorehkon) äidinkielenopettajan ja runollisen lukiolaistytön (seksikäs, suosittu ja totta kai myös lukutoukka). Tietysti kulunutkin lähtöasetelma voidaan käsitellä hyvin ja jotenkin kommentoiden kliseisyyttä, mutta tässä teoksessa en havainnut kommentaaria tippaakaan enkä mitään yritystä uudistaa tarinatyyppiä tai edes perustella, miksi ihmeessä se on olevinaan niin mielenkiintoinen. Ote oli kaukana tuoreesta, ja lopputeesi tuntui olevan löperösti tyyppiä "on se kyllä niin monimutkainen asia tämä ihmisten vuorovaikutus ja rakkaus ja koko ihmiselämä."

Mitään teoksen esiin ottamista teemoista ei, kuten tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on ominaista, varsinaisesti käsitelty, vaan ne heitettiin ilmoille lukijan jatkokehiteltäväksi ja omaksuttiin sitten syvällisen keskustelunaloittajan positio varsinaisesti tuottamatta mitään näkökulmaa. Eli mitään uusia näkökulmia ei annettu, mitään väitettä ei tehty, hahmonkehityksessä ei edetty juuri mihinkään. Tai toki tapahtumasarjoja oli, mutta ei mitään sellaisia, jotka olisivat varsinaisesti sanoneet mitään, saati mitään oivaltavaa. Päähenkilö Juhanilla on ainoana hahmoista jonkinlainen kehityksen kaari, sekin on aika horjuva ja tuntuu tiivistyvän päämäärättömyyden vaihtumiseen päämäärän tunteeseen.

Juhani on hahmo, jonka oletetaan olevan lukijasta sympaattinen. Ja toisaalta taas ei, koska hän antaa periksi mielihaluilleen eikä tee kuten tietää moraalisesti olevan oikein (tosin tässä probleemassa syyllisenä piehtaroiden). Tästä voisi tietysti lukea, että ne päämäärättömät fiilisvalinnat eivät johda mihinkään, tai ovat ainakin seurauksiltaan vaikeita tai arvaamattomia. Ja järkevät päätökset johtavat positiivisiin lopputuloksiin, kuten koiran kärsimysten lopettaminen. Mutta entä sitten? Ja saavat ne fiilisvalinnatkin palkintonsa, kun Juhani saa kuin saakin ihanan Mariannen rakkauden.

Niin, Marianne. En suoraan sanottuna vieläkään ymmärrä, mitä ihmettä Mariannen hahmolla halutaan sanoa. Amerikasta muuttanut rikkaan perheen tytär, joka on laiha, kaunis, älykäs, sosiaalinen, kaikkien koulun poikien (ja äidinkielenopettajan) unelma, tuhannessa luottamustoimessa, lahjakas kaikessa mitä tekee, jolla on vaativia ja aikaavieviä harrastuksia, joissa loistaa, silti aikaa bileille ja hengaamiselle. Pahimmillaan jo looginen aikajatkumo teoksessa särkyy, kun Marianne on kovin suosittu ja hänellä on paljon kavereita, harrastuksia ja vastuita, mutta samaan aikaan hän viettää välituntinsa yksin lukemassa ja opiskelemassa ulkoa Juhanin lukujärjestystä.

Mariannen tekstistä nähdään katkelma teoksessa, ja hän kirjoittaa itsestään kuin (keski-ikäinen) mies kirjoittaa teinitytöstä, ei kuten teinityttö kirjoittaisi itsestään. Tässä täytyy olla jotenkin mukana idealisointi teemana - se, kuinka Juhani pitää Mariannea täydellisenä - mutta mitään ristiriitaa tai epäluotettavan kertojan häivähdystäkään ei teoksessa esiinny. Kaikki muut hahmot ja lukija näkevät Mariannen yhtä täydellisenä kuin Juhani. Mariannen "synkkä salaisuus" on äidin sairaus, mutta ei hän sitä juuri peittele eikä se hänen käytökseensä juuri vaikuta. Juhani heittää yhdessä kohdassa ilmaan myös ajatuksen, onko hän itse ehkä keksinyt Mariannen. Mutta tämäkin tulkintakehys on harmittavan tylsä: jos paljon kirjallisuutta lukeva päähenkilö ei parempaa hahmoa keksi kuin ensimmäistä tarinaansa kirjoittava 11-vuotias, niin jo on rima matalalla.

Olen teini-ikäisenä hengaillut netissä fanfic-osastoilla, ja siellä käytössä on termi "Mary Sue", joka tuli erittäin elävästi mieleeni tätä teosta lukiessani. Mary Sue tarkoittaa hahmotyyppiä, joka on ylivertainen kaikessa ja jolla ei oikeastaan ole hahmonkehitystä tai mitään heikkouksia. Se yhdistetään usein huonoon kirjoittamiseen ja aloitteleviin kirjailijoihin, mutta tietyissä genreissä näitä hahmoja riittää myös ammattilaistasolla. Siksi olin yllättynyt, kun sellainen tuli vastaan "vakavasti otettavassa" nykykirjallisuudessa. Sairas äiti ja siitä angstaaminen aina muistutuksena kahdenkymmenen sivun välein sivulauseessa ei riitä syventämään hahmoa, pikemminkin tuntuu päälleliimatulta yritykseltä tehdä hahmosta traaginen (pitää ilmeisesti olla vastapainoa kauneudelle, sanavalmiudelle, lahjakkuudelle ja rikkaudelle).

Jos nyt oikein haluaisi hyväntahtoisesti tulkita, niin voisihan teoksessa nähdä tematiikkaa Juhanin rajoittuneessa naiskuvassa. Hänen naissuhteitaan ovat olleet Hanna, Marjut ja Marianne. Näistä Hannan kanssa eteen tuli vaikea tilanne eivätkä he tukeneet toisiaan ja päätyivät eroon, Marjutin taas Juhani otti ulkonaisten seikkojen vuoksi (ja järkyttyi, kun tajusi myös Marjutin ottaneen hänet ulkonaisten seikkojen vuoksi) ja Marianne on täysin epärealistinen, korostuneen fiktiivinen ja sankaritarmainen eteerinen olento. Marianne on ainoa, jota Juhani voi todella rakastaa, koska hänen ei tarvitse tehdä itse mitään: Marianne tulee luokse, osoittaa kiinnostusta, järjestää tapaamisia, etsii oikeutuksia suhteelle ja on kiinnostunut kaikesta, mistä hänkin on kiinnostunut. Tässä voisi nähdä nykymiehen kriisin, kun parisuhde ei lankeakaan jokaiselle vain mieheyden perusteella, vaan on tehtävä töitä parisuhteen eteen. Siksi on tarve haaveilla naisesta, joka täyttää kaikki tarpeet ja omistautuu vain niille. Mutta koska teoksessa ei mihinkään tällaiseen juuri ole viitteitä, vaan pikemminkin Juhani ja Marianne yritetään esittää tasa-arvoisena parina, on ehkä aika turvallista olettaa, että tämä ei ollut ainakaan mikään tarkoituksellinen teema.

Teoksen tyyli on nykykirjallisuudelle tyypillistä intertekstuaalisuuden tykittämistä, korumaisten luontolausahdusten virittelyä, limittyviä aikatasoja ja aika lailla täyttä kielellisen ja kerronnallisen omaperäisyyden puutetta. Dialogi on epäuskottavaa (erityisesti teini-ikäisen Mariannen repliikit) ja väkinäisesti intertekstuaalisuuden ympärille taivutettua. Tämä kirja unohtuu minulta varmasti kahden kuukauden sisällä täysin, ellei jää sitten mieleen siinä, kuinka yllättävän hajanainen ja epäkiinnostava kokonaisuus saattoikin olla - ja se harvinainen Mary Sue. On jotenkin harmillista, kuinka nykypäivän kirjallisuusestetiikka on niin tyhjää. Mitä vähemmän oikeasti sanotaan, pohditaan tai väitetään, sen parempi. "Teemoiksi" riittävät epämääräiset viitteet johonkin ikävään ja vaikeaan (yleensä sairauteen tai lapsettomuuteen - Siipien kantamat saa molemmista bingorastit) keskiluokkaisen ja sivistyneen elämän keskellä.

Aiemmin olin ylistänyt Valtosen tekstin psykologista tarkkuutta, mutta tässä teoksessa se tuntui loistavan poissaolollaan lähes kokonaan - jäljellä oli vain muutamia vaisuja oivalluksen hetkiä pikkuseikkojen parissa. Päähenkilö Juhanin kohtalo ei kiinnostanut tippaakaan, ja hänen suhteensa luonnottoman ja epäteinimäisen Marinannen kanssa oli selittämätöntä jahkaamista. Juhanin hetkellinen kumppani Marjut on kuin joku Siskonpeti-sketsisarjan hahmo, ja loput sivuhahmot luonnosmaisia karikatyyrejä. En tunnistanut yhtään ihmistyyppiä, joka olisi tullut itselleni koskaan vastaan koulussa, yliopistossa, töissä, suvussa tai harrastuksissa. Vaikka He eivät tiedä mitä tekevät oli psykologisesti kiinnostava, tässä teoksessa psykologinen osa oli selvästi sivuroolissa. Juhanin pään sisälle kyllä sukellettiin, mutta aika sovinnaisella ja persoonattomalla tavalla.

Nyt kun olen avautunut vallan perinpohjaisesti kaikista teoksen nihkeistä puolista, on aika antaa muutamia kehujakin. Omasta karvaisesta perheenjäsenestä suhteellisen hiljattain luopuneena kaikista eniten koskettivat vanhan koiran hoitamisen ja lopulta nukuttamisen kuvaukset. Niissä kohdissa tunteet ja tunnelmat olivat hyvinkin uskottavia ja kauniisti aseteltuja. Eläydyin niin, että melkein oli itku silmässä. Eli tarttuma- ja samastumispintaa oli kuin olikin, ja vieläpä laadukkaasti toteutettuna. Tästä voi sitten miettiä, oliko muukin kirja vain sitten aiheiltaan liian yhdentekeviä minulle ja puolestaan aiheen koskettamille puhuttelevia, vai tekikö oma tunteeni tepposet ja lisäsi tekstiin kaikki omankin menetykseni kokemukset, antaen liikutuksen silti kokonaan tekstin ansioksi. 

Muistan myös hämärästi jostain lukeneeni, että tässä teoksessa koulumaailman kuvaus opettajainhuoneen näkökulmasta olisi jotenkin erityisen osuvaa. Itsehän en aiheesta tiedä yhtikäs mitään, mutta mikäli näin on sanottu asiantuntevammissa piireissä, niin se varmaankin sitten pitää paikkansa. Koulun sisäisten dynamiikkojen kuvauksessa oli aistittavissa tarkkasilmäisyyttä ryhmäpsykologiassa ja myös kritiikkiä koulutuksen alituisia ja näennäisen tuloksettomia uudistuksia kohtaan. Etäiseksi jäivät kuitenkin itse oppilaat eli teinit, jotka ovat lähinnä kaikesta pihalla olevaa massaa Mariannea lukuun ottamatta. Omat muistoni teini-iästä olivat aika erilaisia, enkä tunnistanut juuri mitään koulun oppilaiden käytöksestä. 

Kuten tekstistä on tainnut välittyä, Siipien kantamat oli melkoinen lukupettymys. Se solahtaa mielessäni oitis siihen hajuttomien, mauttomien ja täysin yhdentekevien nykyteosten kategoriaan, joka tuntuu olevan sitkeästi edelleen muodissa. Lukuromaani, jossa käsitellään ihmissuhteita - mutta ei kovin kunnianhimoisesti - ja otetaan psykologinen näkökulma - mutta ei mitenkään vaativa tai hahmonkehityksellinen - ja käsitellään, ööh, aiheita - mutta ilman tuoretta teesiä. Ei iskenyt. 

---

Jussi Valtonen 2007/2015: Siipien kantamat
Tammi. Helsinki.
221s.
Kansi: Saku Heinänen

Kommentit

Viikon luetuimmat