Taslima Nasrin: Häpeä


Bangladeshilaisen Nasrinin kohua herättänyt romaani vihdoin myös suomeksi. Häpeä on kuvaus hinduvähemmistöön kuuluvan perheen tappiosta, vainosta ja äärifundamentalismin uhasta. Häpeä on dokumenttiromaani, joka yhdistää faktan ja fiktion; kuvitteellisen tarinan vainotun perheen kohtalosta sekä ajankohtaiset tiedot Bangladeshin tapahtumista. Teos on Nasrinin henkilökohtainen kannanotto sananvapauden puolesta, kaikkia ääriliikkeitä vastaan. 

Tosiasiahan on se, että lähikirjasto ei valitettavasti tarjoa kovin monipuolista aasialaiskirjailijoiden teoslajitelmaa. Tästä en syytä suoranaisesti lähikirjastoa, vaan pikemminkin sitä seikkaa, että ylipäätään suomeksi ei ole käännetty alkujaankaan älyttömiä määriä aasialaista kirjallisuutta. Toki muutamat maat - Kiina, Intia ja Japani, kasvavissa määrin Etelä-Korea - ovat hyvin edustettuina, mutta yritäpä löytää vaikka pakistanilaista tai malesialaista kirjallisuutta suomeksi käännettyinä. Lähikirjasto ainakin tarjoaa ei-oota, vaikka on maakuntakeskuksen pääkirjasto. 

Bangladesh on jossakin välimaastossa: sen kirjallisuutta on suomennettu jonkin verran, mutta ei mitenkään ylenpalttisesti. Olin lukenut aiemmin yhden teoksen, joka käsitteli Bangladeshia bangladeshilaisuuden näkökulmasta, joskin maahanmuuton kontekstissa. Tällä kertaa kädessäni oli kuvaus elämästä Bangladeshissa, kuohuvalta 90-luvulta. Teoksen sisältö on, kuten takakansiteksti jo uhkaakin, kammottavaa luettavaa. Se on kuvaus yhteiskunnasta, jossa perustuslakia vastaan rikotaan säännönmukaisesti yhtä kansanosaa vastaan. Sekulaarien periaatteiden pohjalle perustettu valtio ajautuu vauhdilla teokratiaksi ja jaottelee asukkaitaan uskonnon perusteella. Mielivalta, ryöstelyt ja väkivaltaisuudet ovat arkea, jos nimi ja uskonto on väärä.

Kun alun perin löysin teoksen kirjaston valikoimasta, harkitsin pitkään, haluanko edes lukea tätä teosta. Teos oli mitä ilmeisimmin reportaasi epävakaasta yhteiskunnasta, missä ei aiheena ole mitään vikaa sinänsä. Sen sijaan minulla oli ikävä tunne, että juuri tämä teos on käännetty (myös) suomeksi siksi, että länsimaissa rakastetaan lukea tällaista kolmannen maailman kärsimysmässäilyä, sillä se tukee sopivasti kaikkia niitä ennakkoluuloja ja muukalaispelkoja, joita länsimediat ovat aina olleet pullollaan. Tässä julkaisupäätöksessä Nasrinin itsessään erittäin kunnioitettavasta ja hämmästyttävästä rohkeudesta tulee pelkkä keppihevonen, jolla teos nostetaan sensaatioksi samalla, kun hänet voidaan näppärästi esittää poikkeusyksilönä keskellä "barbaarista" yhteiskuntaa. 

Bangladeshin kirjallista perinnettä kuvaillaan noin yleisesti pitkäksi, rikkaaksi ja hienostuneeksi, mutta mitä nyt sellaista kääntämään - lännen mielikuva Bangladeshista on se sellainen maa, jossa ihmisiä ja omaisuutta tuhotaan uskonnollisen fundamentalismin vuoksi, vain koska niin nyt on ja "eivät ne edes osaa vakaata yhteiskuntaa itselleen järjestää". Mutta kuten sanonta kuuluu, köyhällä ei ole varaa valita: vain tällaista käännetään, ja tällaista pitää minun siis lukeman, jos haluan lukea suomeksi bangladeshilaista kirjallisuutta. 

No, tietysti liioittelen vähän: 1800-1900-lukujen taitteessa elänyt kirjailija ja runoilija - ja ensimmäinen aasialainen Nobelisti! - Rabindranath Tagore on ollut kääntäjien suosiossa, ja häneltä on kyllä suomennettu parikymmentä teosta. Häntä onkin tarkoitus lukea seuraavaksi. Hänkin tosin on vaikuttanut enemmän Länsi-Bengalin puolella Intiassa, mutta kirjoittanut juuri bengaliksi ja bangladeshilaisen kulttuurialueen aihelmista. Sen sijaan Bangladeshin kansalliskirjailija Kazi Nazrul Islam on ymmärtääkseni jäänyt täysin kääntämättä suomeksi. 

Ja selvennykseksi sekä auki kirjoitetuksi: tämän teoksen suomentamisessa ja sisällössä ei ole mitään vikaa ja on hyvä, että sen kuvaamat vääryydet on saatu suuren maailman tietoisuuteen. Mutta voitaisiinko vastapainoksi ja täydennykseksi suomentaa myös kirjallisuutta, joka näyttäisi niitä vähemmän nähtyjä puolia Bangladeshista - esimerkiksi sen pitkää historiaa ja kulttuuria, joita kumpaakin piisaa? Minua kiinnostaisi se 1800-luvulla jalostunut romaanikirjallisuus. Tagore on hyvä alku, ja parasta olisi lukea myös varsinaista kaunokirjallisuutta joltakin naiskirjailijalta. Nasrinin teoksistakin on suomennettu vain yksi, tämä nimenomainen teos. 

Mutta takaisin itse teokseen ja sen sisältöihin. Näkisin, että Häpeän genre häälyisi siinä aateromaanin ja tendenssiromaanin tienoilla. Teoksen keskeisin liikuttava voima ovat loputtomat hinduväestön kokemat väkivallantekojen ja vääryyksien listat - ja kun sanon listat, tarkoitan sivukaupalla jatkuvia ranskalaisilla viivoilla listattuja tietoja teoista - ja tarinan jokaisella hahmolla on selkeä roolinsa tässä kehyksessä. Tendenssiromaanitulkintaa vahvistaa vielä se, että mielenkiintoisesti teoksessa muun muassa viitataan tunnettuun tendenssiromaaniin, Gorkin Äitiin.

Keskiössä on aasialaiseen tapaan perhe, tosin fiktiivinen perhe teoksen dokumentaarisuudesta huolimatta. Tarinaa ja hahmojen kohtaloita lukee väkisinkin eksemplum-muotoisina: keskiössä olevan hinduperheen isä Sudhamoy on nuoruudessaan noussut barrikadeille itsenäisen Bangladeshin vuoksi, poika Suranjon taas uskoo sekularismin ja kommunismin voimaan, mutta radikalisoituu lopulta. Tytär Maya kaapataan väkivaltaisuuksissa ja äiti Kironmoyee joutuu ylläpitää taloutta yhteiskunnassa, jossa hindujen kansalaisoikeudet kapenevat päivä päivältä. 

Hahmojen kautta pääsi kuitenkin sopivasti sisään 90-luvun bangladeshilaiseen yhteiskuntailmastoon. Päähenkilö on varsin yllättävästi tapahindu, joka pitää ylimpinä arvoinaan kansallisvaltiota, sekularismia, humanismia - ja kommunismia. Mieleni oli mennä ihan solmuun, kun pohdin näiden aatteiden yhteensovittamista; erityisesti kansallisvaltio ja kommunismi tuntuivat olevan ristiriidassa, vaikka asiaa miten sovittelisi. Olen aivan vakuuttunut, että teoksessa kuvataan tapahtumapaikassaan täysin uskottavaa ajatusmaailmaa, joten ainoa ratkaisu on todeta, että nämä aatteet eivät varmasti edusta tuossa ympäristössä täysin samoja asioita kuin miten niitä on totuttu Suomessa ajattelemaan. Oleellinen oppitunti siitä, että "itsestään selvät" ajatusrakennelmat eivät ole niin itsestään selviä, kun vaihdetaan kulttuurista ja maanosasta toiseen. 

On mielenkiintoista, että näin vahvasti dokumentaarisuuteen nojaavassa teoksessa kirjoittajan lähtökohdat eivät ole sorretussa demografiassa, vaan suositun enemmistön eli muslimien - ja vieläpä hartaiden muslimien - joukossa. Osoittaa moraalista suoraselkäisyyttä kritisoida oman viiteryhmänsä tuomittavia tekoja, vaikka Nasrin vannookin teoksen esipuheessa humanismin ja sekulaarin lainsäädännön nimeen. Nasrin on saanut varsin suurta kritiikkiä osakseen ja hänen teoksiaan on suorastaan kielletty sekä Bangladeshissa että Intiassa. Sikäli kun ymmärsin, hän on edelleen maanpaossa Ruotsissa. 

Mutta se kirjailijasta itsestään. Jos yrittää lukea Häpeää puhtaasti romaanikirjallisuutena, lopputulos ei välttämättä ole mukavin mahdollinen. Näkisin teoksen ennemminkin juuri dokumentaatioyrityksenä - toki sellaisena onnistuneena ja vaikuttavan tunnollisena - kuin suoranaisena taideteoksena.  Nyt kun teoksen kuvaamista tapahtumista on kulunut jo runsas neljännesvuosisata, alkoi kiinnostaa, mikä on tilanne Bangladeshissa tällä hetkellä ja mihin kuvatusta tilanteesta on edetty. 

Sanon nyt vielä tähän loppuun, että teos antoi minulle runsaasti näköalaa Bangladeshin lähihistoriaan eli aiheeseen, josta olen ollut aivan tyystin pihalla. Siten se on lukukokemuksena merkittävä ja lisää taas yhden palapelin palan aasialaisten yhteiskuntien karttaan, joka on minulla ollut nolon täynnä tyhjiä kohtia. En kuitenkaan ole tämän teoksen parissa saanut ravitsemusta sille osalle aivojani, joka kaipaa kaunokirjallisuutta ja taide-elämyksiä. Jotakin aivan muuta siis seuraavaksi, kiitos. Ja Rabindranath Tagore lukulistalle.

---

Taslima Nasrin 1993/1995: Häpeä
Suom. ??? (ruotsinnoksesta)
Like. Helsinki.
284s.
Kansi: ???

Kommentit

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat