Gao Xingjian: Sielun vuori

1980-luvun alussa Gao Xingjian joutui kirjoitustensa vuoksi poliittiseen epäsuosioon. Samaan aikaan todettu, pitkälle edennyt keuhkosyöpä oli toinen syy miksi Gao valmistautui jättämään Pekingin. Juuri ennen lähtöään hän sai uudet tutkimustulokset: syöpä oli kadonnut.  

Kirjailija aloitti 15 000 kilometrin matkan lounaisen Kiinan syrjäseuduille, jossa oli vielä löydettävissä jälkiä vanhoista kulttuureista. Junassa tapaamaltaan mieheltä hän kuuli tarunomaisesta paikasta nimeltä Lingshan, Sielun vuori.  

Matka vuorelle kasvaa ainutlaatuiseksi löytöretkeksi itseen, elämän mahdollisuuksiin, kulttuurivallankumouksen jättämiin arpiin - toisaalta koko Kiinan menneisyyteen: primitiivisten kulttuurien, shamanististen traditioiden, taolaisten uskomusten ja legendojen ihmeelliseen maailmaan. 

Minulla on ollut lukulistalla aivan iät ja ajat kiinalaisen kirjallisuuden suuri klassikko Punaisen huoneen uni, mutta toistaiseksi se on vielä pysynyt kirjaston hyllyssä. Pidän silti aika todennäköisenä, että luen sen tämän nykyisen aasialaisen kaunokirjallisuuden projektini aikana. Sen sijaan tässä vaiheessa tuli luettua jotakin muuta kiinalaista: nobelisti Gao Xingjiania. Kun huomasin hänen teoksensa hyllyssä, minun täytyi pyörtää alkuperäinen suunnitelmani lukea pelkkiä aasialaisia naiskirjailijoita (joskin aion pitää huolta, että vähintään puolet lukemistani aasialaisista teoksista on naisten kirjoittamia). Päätös kannatti.

Takakansitekstissä lainataan Nobel-akatemian lausuntoa, jonka mukaan Gaon kirjoitustyyliä on mahdotonta verrata kehenkään toiseen. En tietenkään kiistä akatemian raadin hienostunutta makua, mutta minulle tuli hyvin elävästi mieleen kyllä José Saramago ja erityisesti Lissabonin piirityksen kirjuri, joka on ilmestynyt vuosi ennen Sielun vuorta. En nyt tarkoita, että mistään plagioinnista tai edes vaikutteista olisi kyse, vaan että tuohon aikaan on näemmä ollut laajempia kirjallisia virtauksia, jotka ovat antaneet tilaa tämäntyyppiselle kirjallisuudelle ja että Nobel-akatemian raadilla taitaa olla aika tietyntyyppinen maku. Saramago sai Nobelinsa 1998, Gao taas 2000. 

Tosin kun sanon että "antaneet tilaa" en tarkoita kiinalaista kirjallisuusmaailmaa ja yhteiskuntaa, jotka tyrmäsivät Gaon aika nopeasti. Hänen teoksensa ovat edelleen Kiinassa kiellettyjä, arvatenkin avoimen kulttuurivallankumouksen kuvaamisen ja yleisen yhteiskuntakriittisyyden vuoksi. Nobel-tunnustus lienee kuitenkin se olennaisin syy, miksi Gaoa on ylipäätään suomeksi käännetty. Vaikka kirjallisia ansioita ihan selkeästi on, näyttää käännöksen tekemiseen niinkin marginaaliselle kielelle kuin Suomi tarvittavan jotain "ekstrapöhinää" ja tässä tapauksessa se pöhinä taisi olla Nobel, kirjojen kieltäminen ja kirjailijan pako Eurooppaan. 

No, sitten ulkokirjallisista seikoista itse teokseen. Sielun vuoressa ollaan matkalla. Eikä oikeastaan edes matkalla, vaan matkoilla. Se on samaan aikaan matka vuoristokyliin, Kiinan eri kansojen pariin, todelliseen ja keksittyyn kulttuuriperintöön ja kertojaan itseensä. En enää tämän enempää jatka vertailua Saramagoon, mutta Lissabonin kirjurissa oli hieman samantapainen rakenne, jossa kaksi kertomusta kulki rinnakkain - toinen kertojaan itseensä katsovaa ja dialogimuotoista, toinen tavoitteellinen ja fiktiota ja faktaa tahallaan sekoittava. Lisäksi itse kertominen tematisoituu vahvasti: paitsi että kertoja reflektoi omaa kerrontaansa ja kulkee etsimässä kansantarinoita kertovia ihmisiä, teoksessa kuvaillaan tarkasti kaikki hänen löytämänsä tarinoijat elämänvaiheita ja kerrontatilannetta myöten.  

Tasoja on siis aivan tosissaan monia. Olen vakuuttunut, etten edes huomannut kaikkia, ja varsinkin kaikenlainen kulttuurisidonnainen meni takuulla viheltämällä ylitse. Minulle jäi sellainen kutina, että myös uskonnollinen taso voi hyvinkin olla, mutta buddhalaisuuden tuntemukseni on aika nolon vähäistä ja perustuu lähinnä koulun uskonnontunteihin ja japanilaiseen televisioon, ja taolaisuudesta ei ole senkään vertaa hajua (sitä ei pidetty kovin tärkeänä niillä uskonnontunneillakaan). Sentään tiedän nykyään jotain Kolmen kuningaskunnan romanssista sattuneesta syystä - ja noihin legendaarisen hohteen saaneisiin tapahtumiin viitataankin teoksessa - ja siten saatoin tavoittaa edes muutamia oivalluksen hetkiä. Mutta varsinaisesti Sielun vuoresta nauttiakseen ei suoranaisesti tarvitse tuntea kovin tarkasti kaikkea kulttuurillista taustaa, vaikka se tietysti aina parantaa lukukokemusta.

Teoksen ihmiskuva pohditutti ensimmäiset noin kaksisataa sivua, ennen kuin aloin saada jutun jujusta otetta. Kertoja käy pitkiä dialogeja varsin kummallisesti käyttäytyvän naisen kanssa, ja muutenkin teoksessa toistuu vakaa näkökulma nais- ja miessukupuolesta sovittamattoman erilaisina ja toisiaan ymmärtämään kykenemättöminä. Aloin kuitenkin aavistella jo sata sivua ennen asian auki kirjoittamista, että oikeastaan koko naishahmo on täysin symbolinen ja dialogia käy pelkkä kertoja. En uskalla suoraan vetää yhtäläisyysmerkkejä jin-jang-ajatusrakenteeseen, mutta kertoja yhtä kaikki käy dialogia itsensä, "toisen puolensa" kanssa. 

Puhuttelevimmillaan ihmiskuvaus oli kertojan pohtiessaan minuutensa rakentumista, muistoja ja lapsuuskokemuksiaan. En ole lainkaan lainausten ystävä ja hyvin, hyvin harvoin tulee vastaan mitään sellaista, jonka haluaisi edes etäisesti ottaa muistiin, mutta tässä teoksessa sellaisia suoraan psyykkiseen kipupisteeseen iskeviä toteamuksia oli useampia. En silti ottanut niitä talteen, mutta saivat kyllä teoksen jäämään muistiin vahvemmin kuin se muuten olisi jäänyt. Monissa kohdissa kuitenkin ihmiskuvaus - erityisesti ihmisluonnon perusjulmuuden ja seksuaalivietin kuvaukset - jättivät kylmäksi eivätkä tarjonneet tarpeeksi uusia näkökulmia tai vivahteita omaan makuuni.  

Minua viehätti teoksessa ehdottomasti kaikista eniten miljöökuvaus, joka on yksinkertaisesti huikeaa. Mieleeni jäi selkeinä ja erittäin visuaalisina useitakin kohtia, joissa kertoja on kokonaisvaltaisesti keskellä luontoa. Oli se sitten ikimetsä, kirkkaiden vuoripurojen halkoma vuorenrinne tai öinen järvi, josta kuu heijastuu - lukijanakin pysähtyy, toisinaan liki typertyy ihastelemaan näkymiä.  Tarinat ja luonto kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti, sillä ympäristö herättää tarinoita. Eristyneet kylät näyttäytyvät sekoituksina jäykän hallinnon haaroja, vuosisataisten perinteiden jäämiä ja arkista ihmiselämää iloineen ja vaikeuksineen. Taustalla kohoaa jylhä luonto, jonka lomasta pilkahtelevat pelloille ja metsiin peittyneet tuhatvuotiset rauniot. 

Kokonaisuutena Sielun vuori ei silti ollut niin puhutteleva, että voisin sanoa siihen erityisesti ihastuneeni teoksena, mutta vaikuttavia elementtejä siinä joka tapauksessa on. Tämän pohjalta olen vakuuttunut, että minun on luettava lisää kiinalaista kirjallisuutta. Todennäköisesti seuraavaksi etsin jonkun kiinalaisen naiskirjoittajan ja sen jälkeen on vuorossa Punaisen huoneen uni - tosin välissä luen aina jotakin muuta. Tyylikkäänä yksityiskohtana teoksen kansi on Gaon oma teos. Tämä on hyvä avaus kiinalaiseen kirjallisuuteen. 

---

Gao Xingjian 1990/2003: Sielun vuori
Suom. Riina Vuokko
Otava. Helsinki.
680s.
Kansi: Gao Xingjian