Jarkko Tontti: Luokkakokous


Lapsuudenkaverusten ystävyyttä koettelee rakkaus samaan naiseen. Myös kotitaustan ja maailmankatsomuksen eroista kumpuavat ristiriidat pakottavat kysymään, mistä ystävyydessä on lopulta kysymys. 

Kirpeän kuulas romaani pätkätyösukupolven oravanpyörästä ihmissuhteiden, ammatillisen kunnianhimon ja yhteiskunnallisten ideaalien ristivedossa. 

Voin sanoa, että otin Luokkakokouksen kierrätyshyllystä ainoastaan siksi, että olen edelleen jotenkin etäisesti kiinnostunut siitä, millaista kirjallisuutta "Suomen nykykirjallisuuteen" kuuluu. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, kun kirjan lyhyys, ilmavuus ja X-sukupolven sirpaleisen elämän kuvauksen kuluneisuus antoivat vaikutelman helposta, myyvästä aiheesta, jota saa kaupattua ilman mitään taiteellisia kunnianhimojakin. Toki nimi kuulosti pahaenteiseltä ihan jo siksi, että samanniminen ja samaa sukupolvea kuvaava tökerö elokuvasarja on ollut niin kovin suosittu pitkän aikaa.

Ennakko-odotukseni täyttyivät osittain, osittain taas eivät. Pieni ja lyhyt kirja kertoo kahdesta ystävyksestä, Tonista ja Matiaksesta, joiden mielenmaisemien lävitse koko maailmaa peilataan. Luokkakokous sijoittuu suunnilleen kirjoitusaikaansa, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolelle, ja on täynnä pieniä aikaan liittyviä yksityiskohtia ja viittauksia. Ajankuva on tosiaan tunnistettava, vaikken kyseiseen sukupolveen kuulukaan. Teos heittelee ilmaan sekalaisia yksityiskohtia ja hahmojen ajatusmaailmat on huolellisesti rakennettu aikaan sopiviksi. Matias ja Toni ovat täysin aikansa ja toisaalta vanhempiensa suodattamien aiempien vuosikymmenien tuloksia. Tyylittely on mielestäni onnistunut, vaikka jääkin lopulta paikoin aika mielikuvituksettomaksi ainakin minun makuuni.

Toni ja Matias ovat kummatkin hahmoja, joilla on selkeä oma persoona ja toisaalta kasvatuksen ja menneisyyden painolasti, mikä tuo heihin kiinnostavaa ristiriitaisuutta. Osa Tonin ja Matiaksen piirteistä ovat hyvinkin vastakkainasettelua tuottavia - eri aatteelliset taustat, eri luokkataustat, eri maailmankuva, suuntautuminen menneeseen tai nykyisyyteen - ja selkeän tyyliteltyjä. Tyylittely omalta osaltaan vei uskottavuutta, mutta toisaalta antoi teokselle sen vähänkin sanottavan, mitä sillä on. Myös varsin kiinnostavasti teoksessa näkyy epäsuorana pilkahduksena kulttuurisen pääoman periytyvyys, mikä on aivan aito ilmiö.

Analyyttiseen tarkasteluun asti ei silti teoksessa päädytty, mutta jo tällaisenkin aika keskeisen seikan huomioiminen tuotti hahmoista suoraan sanottuna yllättävän monipuolisia. Ja olipahan ainakin piristävän yhteiskunnallinen ote yksilöpsykologiaan ottaen huomioon, että nykyään on niin muodikasta valtavirtapuheessa unohtaa, että ihmisillä on eri lähtökohtia. Kaikki on itsestä kiinni ja tsemppiä vaan! Luokkakokouksessa, kuten oikeassakaan elämässä, näin ei ole. Lisäksi pidin siitä, kuinka hahmoille ei tullut voimauttavaa loppua vaan ainoastaan mahdollisuus uuteen. Myös aikakauden yleisten ajatusmallien tiivistäminen hahmojen kielenkäyttöön ja ajatusmaailmaan oli ihan mainio keino. Ainakin tässä sen voi sanoa toimivan, vaikkei kovin hienovaraista olekaan.

Niin ja onhan kirjassa se nainenkin, Emmi, josta sanotaan hyvin vähän ottaen huomioon, kuinka paljon sivutilaa häneen käytetään. Sekä Toni että Matias ovat häneen rakastuneita, tai ainakin luulevat olevansa - kumpikaan ei suoranaisesti tunnu rakastavan Emmiä vaan ajatusta Emmin omistamisesta ja ikuisesta läsnäolosta. Emmistä ei koko kirjan aikana synny kokonaisen henkilöhahmon kuvaa, vaan hän on kahden päähenkilön mielten lävitse suodatettu kokoelma ulkoisia piirteitä. Kukaan - Toni, Matias tai lukija - eivät tiedä, mitä Emmi oikeasti ajattelee ja tuntee, ja ainakaan kahta ensimmäistä se ei juuri edes tunnu kiinnostavan.

Niinpä luin Emmin enemmänkin edustavan kummallekin miehelle jonkinlaista taistelua ihanneitsen ja todellisuuden välillä. Hän on kirjan maailmassa toki olemassa oleva henkilö, mutta yhtä hyvin voisi olla olemattakin. Päähenkilöille hän on vain haavekuva ja "jonkin paremman" edustaja, ei kokonainen ihminen haluineen, toiveineen ja ristiriitoineen. Kun saa Emmin, saa itsestään sen version, jonka haluaa (ja johon kuuluu olennaisesti status, jonka Emmin läsnäolo tuottaa).

Naishahmojen tämäntyyppisellä esittämisellä on tietysti pitkät perinteet, ja ne juontuvat siitä syvään juurtuneesta kulttuurillisesta käsityksestä, etteivät naiset oikeastaan ole itsenäisiä, erillisiä ihmisiä, vain ainoastaan olemassa suhteessa mieheen. Siinä mielessä teos on toki ikuistanut olemassa olevan ilmiön, joka vaikuttaa aidostikin ihmisten välisiin suhteisiin, mutta toisaalta en kyllä huomannut Luokkakokouksessa juuri asian problematisointia. Lopun käännekin, jossa Emmi ilmaisee oman tahtonsa, palvelee enemmän yhdenlaisen tulevaisuuden hylkäämisenä päähenkilöille kuin sen osoituksena, että Emmi on samalla tavalla tunteva ja moniulotteinen persoona kuin hekin.

Edelleen Emmin välineellisyyttä korostaa se, että hän toimii täysin epäloogisesti ja selittämättömästi. Sitä, miksi Emmi toimii näin, ei kirjassa ikinä sivuta. Luokkakokousta saati sen päähenkilöitä ei myöskään kiinnosta, miksi Emmi toimii oudosti ja tavalla, joka ei kuulosta terveen ihmisen toiminnalta. Hänen tekemisensä ovat vain luonnonvoima, jolle ei voi mitään ja jonka kanssa ei tulisi edes mieleenkään - huh! - keskustella. Hän on vain tavoite, edustaja miesten unelmille. Kun tavoitteeseen ei päästä, tavoite siirtyy muualle ja vanha tavoite unohdetaan. Mitään ihmistä eivät päähenkilöt koskaan Emmissä näe.

Niinpä Tontin teos on lähinnä saman - aika vahingollisen - ajatusrakennelman toistamista tuhannennen kerran ja korkeintaan sen havainnoimista kritisoinnin sijaan. Mieheyttä se sentään käsittelee astetta kiinnostavammin tutkiessaan läheisen (miesten välisen) ihmissuhteen merkitystä kummankin hahmon omakuvalle. Ystävyys näyttäytyy pelastavana oljenkortena armottoman ja moraaliltaan häilyvän maailman keskellä, ainoana asiana johon voi luottaa ja joka tarjoaa turvaa. (Toinen olisi tietysti se Emmin äitimäinen hoiva, josta kumpikin päähenkilöistä haaveilee ja samalla tuskailee, kun ei voi saada molempia.)

Tämäkään narratiivi ei tietenkään ole millään tavalla uutta, ainoastaan saman toistoa. Luokkakokous ei ota aiheeseen juuri millään mittapuulla tuoretta kulmaa, ei kyseenalaista eikä ole kiinnostunut aiheen monitahoisuudesta. Tällaisten teosten kohdalla tulee aina mieleen, että Luokkakokous, monen nykyviihteen tavoin, on vain eräänlaista kulttuurillista tilkettä, joka hokee ja vahvistaa samoja ongelmallisia rakenteita tarjoamatta juuri mitään positiivista tilalle.

Lisäksi jäin nyt naishahmoista puheen ollen miettimään, että sekä Matiaksen että Tonin onneton lapsuus oli myös kuvattu jotenkin hyvin kaavamaisesti. Kummallakin on parisuhdeväkivaltaa kokenut äiti, joka on päähenkilöille näyttäytynyt avuttomana uhrina kaamean isän otteessa. Tavallaan voi ajatella, että kyllähän tätä tapahtuu, mutta mitään uutta näkökulmaa tähänkään aiheeseen ei ole otettu tai ehkä edes haettu. Juonilinja tuntuukin sieltä suomalaisen kirjallisuuden kliseepakista otetulta ja sellaisenaan käytetyltä.

Ainoa jonkin uuden ja rohkean kipinä on siinä, että päähenkilöt ihan aidosti ovat toisilleen niin läheisiä, että heillä on myös - ainakin ollut - myös luonteva kosketuksellinen yhteys, joka on ollut omiaan syventämään heidän ystävyyssuhdettaan. Miesten kun ei ole suomalaisessa kulttuurissa oikein lupa koskea toisiaan kuin tietyissä, tarkoissa tilanteissa, ja teoksessa kuvataankin myös ympäristön negatiivista reagointia Matiaksen ja Tonin lapsuusvuosien luontevaan läheisyyteen.  (Tässä vaiheessa mieleeni tuli tosin Emmin hahmolle sellainenkin masentava, edelleen välineellinen funktio - olla todistamassa päähenkilöiden heteroudesta. Langetaanko Luokkakokouksessa samaan ansaan, jota siinä yritetään purkaa?)

No. Vaikka päähenkilöistä muodostuikin ihan monipuolinen kuva noin niinkuin keskivertoromaaniksi, en jotenkin siltikään saanut mitään uusia ajatuksia tai näkökulmia teoksesta - kosketustabunkin purkaminen jäi kahden viitteen tasolle. Päällimmäiseksi jäi Luokkakokouksesta se tunne, että kaikki lukemani oli jo sanottu jossakin muualla paremmin, vaikka se ihan siisti ja virtaviivainen kokonaisuus onkin. Luokkakokousta on kehuttu erityisen hyväksi sukupolviromaaniksi, mitä on tietysti vähän vaikea arvioida näin henkilönä, joka ei kuulu kuvattuun sukupolveen.

En keksi yhtään tilannetta, jossa haluaisin lukea tämän romaanin uudestaan, joten palautan sen kierrätyshyllyyn. Mutta ainakin alkuperäinen tavoitteeni täyttyi: sain selville yhden uuden kulman kotimaisessa nykykirjallisuudessa. En ollutkaan hoksannut, että sukupolviromaanit ovat vieläkin juttu ja että niitä kaivataan. Nyt vain sitten jännityksellä odottamaan Y-sukupolviromaaneja.

---

Jarkko Tontti 2007/2011: Luokkakokous
Otava. Helsinki.
452s.

Kommentit

  1. Ei ole mitään älyllistä sanottavaa enkä osaa ottaa kantaa, kun en ole kirjaa lukenut. Mutta haluan kertoa, että huisin mielenkiintoinen ja tarkkanäköisesti perusteltu arvio tästä kirjasta. Täytyy varoa, etten vahingossakaan lue, koska todennäköisesti tämä kirja lähinnä tylsistyttäisi tai/ja ärsyttäisi minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että kirjoitukseni herätti ajatuksia! Tällaisten kirjojen - ja yllättävän usein kotimaisen nykykirjallisuuden ylipäätään - kohdalla tulee usein mieleen, että miksihän tämäkin on julkaistu, kun mitään annettavaa ei ole. Tai kyllähän sen nyt tietää: raha, raha ja raha, mutta eikö kustantamoilla ole enää mitään kiinnostusta pyrkiä merkityksellisen kirjallisuuden julkaisemiseen? Annetaan suurelle yleisölle se tuttu, yllätyksetön kaikukammio ja siinä se.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat