Olli Jalonen: Poikakirja

Näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa.
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa. 

Kertomus 1960-luvun Suomesta koulupojan silmin on hypnoottinen lukukokemus. Herkkien, latautuneiden yksityiskohtien kautta Olli Jalonen piirtää kuvaa sodan arpeuttamasta Suomesta vanhan ja modernin leikkauspisteessä.

Kierrätyskirjahyllystä bongaamani Poikakirja ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta jostakin syystä kiinnostun aina erilaisista ajankuvista - osin siksi, että haluan tietää, vastaavatko ne omaa mielikuvaani ja käsitystäni tietystä ajasta. Romaanikirjallisuudessa mennään tietysti ajankuvassa vieläpä taiteen puolelle, joten "totuutta" en niiden myötä edes ajattele tavoittavani. Ja samalla, ironisestikin, tulen rakentaneeksi omaa historiakäsitystäni taiteen kautta. Ehkä tämä ajankuvien vetoavuus on jäänne niiltä lapsuusajoiltani, jolloin välillä jopa uskoin, että jonkinlainen seepianvärinen viehkeä ja särötön menneisyys oli todella olemassa.

Kuten sanottua, Jalonen ei ollut minulle ennestään tuttu kirjoittaja. Pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että hän on vuoden 1990 Finlandia-voittaja ja filosofian tohtori, jonka väitöskirja menee kotimaisen proosan tutkimuksen kategoriaan. Lisäksi taiteilijaprofessuureja ja muita meriittejä riittää. Näistä lähtökohdista oli hieman yllätyskin, kuinka tutuksi ja totutuksi Poikakirja muotoutui. 

Teos on tavallaan juuri sellainen kirja, jolla voi saada maineen vakavasti otettavana kotimaisena prosaistina - toinen vaihtoehto on kirjoittaa sodasta. Poikakirjakin kertoo oikeastaan epäsuorasti sodasta kertomalla sodan varjosta kaksikymmentä vuotta sodan jälkeen. Siinä mielessä Poikakirja asettuu myös hyvinkin sievästi kotimaisen kirjallisuuden laajaan "itseymmärrys"-kategoriaan. Siinä kerrotaan jälleen kerran, miksi ja miten meistä suomalaisista tuli tällaisia. Ja näin ollaan ajateltu ja näin ollaan koettu ja näin ollaan selvitty. Tällä kertaa näkökulma on koko kertomuksen ajan lapsen, ja vaikka se on nimen omaan kasvutarina, se on näkökulman valintansa myötä astetta nykyaikaisempi kasvutarina. 

Tässä "itseymmärrys"-kategoriassahan ei itsessään ole suoranaista vikaa - ennemminkin onnistuu aina yllättämään, kuinka paljon tällaista kirjallisuutta edelleen kaivataan, vaikka sellaista on ollut ties kuinka pitkään ja vaikka sitä samaa lajia edustaa ties kuinka suuri osa kotimaisesta kirjallisuudesta. Tavallaan on ymmärrettävää, että nuoressa ja sodankäyneessä valtiossa peilattiin sitä kansallista omakuvaa viisikymmentä vuotta sitten, mutta jotenkin hurjalta tuntuu, että edelleen peilaus tapahtuu tämän menneisyys-silmukan kautta ja sen ehdoilla. 

Oma täysin epätieteellinen mutuiluteoriani on se, että Suomessa on opittu tämän olevan "oikeanlaista" ja "totuudenmukaista" kirjallisuutta, jonka varaan on rakennettu myös iso osa kulttuurista identiteettiä. Että tällaisia me vain olemme ja tälläisia asioita me haluamme kertoa. Ja että tällaiset kokemukset ovat kiinnostavia ja samastuttavia. Jos ei kirjoita niistä (tai vaihtoehtoisesti jostakin pinnalla olevasta aiheesta sovinnaisesta näkökulmasta), on vähän haihatteleva tai eksentrinen. Voi olla kirjailija, mutta ei ehkä voi olla suuren yleisön kirjailija. 

Teoriani vahvuus - tai ehkäpä pikemminkin heikkous - on se, että itsekin tulin lukeneeksi tekstiä jonkinlaisena dokumentaarisena ajankuvana. Yksityiskohdat kostuneista tulitikuista, kirjoituskoneen katkoviivoista ja kirjojen kansista saivat ajatuksen "ai tällaista se on ollut" hiipimään mieleen, vaikka samalla tiesin teoksen olevan tyystin kaunokirjallisuutta - oli siinä sitten kuinka paljon autenttisia yksityiskohtia tai todenperäisiä kuvioita hyvänsä. 

Poikakirjassa erottuvin kerronnallinen kikka on päähenkilön elämänkokemuksen karttumisen sanoittaminen varsin suoraan kursiivilla, vähän samanmallisesti kuten jossain vaiheessa oli muotia kuvata ajatuksia. Jostain älyttömästä syystä ensimmäinen mieleen tullut vertailukohta oli pelien kokemuspistesysteemit. Niissä kun aina eritellään tarkkaan, että mitä nyt opittiin ja mitä sillä voidaan tehdä. Oikea ihmismieli ei toimi ihan siten, ja Poikakirjassa keino onkin korostetun kaunokirjallinen.

Itse asiassa ihmettelin sinnikkäästi alusta asti, että kenen ääni tämä oikein on - kertojan nykyisyyden, kertojan tulevaisuuden vai jonkun ihan muun. Tämä lienee hahmotettavissa niin sanotusti luonnottomaksi narratiiviksi, sillä ihmisen on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta huomata alitajuisia vaikutteita niiden saamishetkellä. Tai ylipäätään osoittaa "selkärangassa" olevien asioiden syntyhetkeä, mikä kausaliteetti taas tuodaan erityisen selkeästi esille Poikakirjassa. Nämä kursiivilla esitetyt oppimishetket alkavat sanoilla "niin minä opin että" alleviivaten juuri omaksumisen mekanismia. 

Juonesta sen verran, että teoksen päähenkilö on neljän siskon sisarusparvessa elävä poika, joka imee koulusta kansallismielistä käsitystä miehen roolista ja samalla kotona kohtaa toisenlaisen, realistisemman miehen mallin hiukan epäsovinnaisessa isässään. Ylipäätään vaikutteita tulee joka suunnalta, ja päähenkilö oppii tavoittelemaan muiden asettamia tavoitteita ja pyrkimään tietynlaisiin ihanteisiin. Seuraa kärsimystä, mutta myös rakentuvaa itsevarmuutta. Varsin mukavasti Poikakirja ei ole erityisen melodramaattinen tai mässäilevä, vaan teemat tiivistyvät arkisissa tilanteissa ja yksityiskohdissa. 

Suurelta osin teos siis käsittelee sitä, miten 60-luvulla elävä poika muotoutuu aikansa ja ympäristönsä tuotteeksi. Se kuvaa pieniä arkisia hetkiä - minusta teoksen parasta ja nautittavinta, joskaan eivät syvällisintä antia - ja esittelee mukavan määrän epäloogista, ristiriitaista ja samalla tunnistettavaa sekasotkua, jota ihmismieleksi ja ihmissuhteiksi nimitetään. Toisin sanottuna ihmiskuva on uskottava ja vakaalla pohjalla, ja teosta oli paikoin ihan mukavakin lukea. 

Tosin täytyy sanoa tähän väliin, että lapsuuden kuvaamisessa Poikakirja jää mielestäni selkeästi jälkeen esimerkiksi Liimatan Jeppiksen upottavasta ja hämmästyttävän uskottavasta lapsihahmosta. Itsetietoisuus ja kaunokirjallisuus tekevät lukijan liian tietoiseksi tyylikeinoista, joista yksi lapsen näkökulma on. Jeppiksessä rakenteen yksinkertaisuuden vuoksi oli helpompi vain sekoittaa mukaan omia lapsuusmuistoja ja hypätä kerronnan vauhtiin. Tosin mikään Pulkkisen Rajan kiusaannuttavan välineellinen ja epäuskottava lapsihahmo ei tullut sekään lähelle. Poikakirjassa ainoa etäännyttävä piirre oli se, että lapsuuteen tavallaan yritettiin heittäytyä, mutta samalla se pidettiin kerronnan monitahoisuudella analyyttisen aikuisen käsivarren mitan päässä. 

Yhteenvetona Poikakirja on takakansitekstin adjektiivien mukaisesti herkkä ja teknisesti taitava. Mutta ainakin omalla kohdallani siihen se jääkin. Todennäköisesti unohdan teoksen aika nopeasti, ja korkeintaan joitakin kohtauksia siirtyy sinne "60-luku kaunokirjallisuudessa"-aivopoimuun esimerkkitapauksiksi ilman mitään selkeää muistoa juuri Poikakirjasta. Palautan sen kierrätyshyllyyn, ehkäpä joku toinen lukija saa tästä irti jotakin suurempaa henkilökohtaista merkitystä. 

---

Olli Jalonen 2010/2011: Poikakirja

Otava. Helsinki. 

256s.

Kansi: Maija Vallinoja / Glowimages/Corbis/SKOY