B.S. Ingemann: Kuningas Eerik ja lainsuojattomat


Palattuaan Sjöborgin linnaan oli kuningas Eerik sulkeutunut salakammioonsa, vaipuen siellä vakaviin mietteisiin sen hengenvaaran johdosta, mistä hän äsken oli pelastunut, ja hänestä tuntui kuin pyhän Cecilian yö olisi määrätty hänelle ja koko hänen suvulleen onnettomuutta ja vaaraa tuottavaksi. Hän näki nyt jo toisen kerran pahantekijöitä Sjöbergin seudulla; hän oli senvuoksi käskenyt marski Olavinpojan tarkasti tutkimaan Esromia ympäröivän metsäseudun. 

Mutta luottamuksensa kansan rakkauteen oli kuitenkin pian karkoittanut nuoren kuninkaan mielestä synkät ajatukset. Hän oli antanut kutsua ruotsalaisen marski Torkkel Knuutinpojan salakammioonsa, ja hän puheli nyt rauhallisesti ja avomielisesti tämän uljaan herran kanssa siitä Tanskan ja Ruotsin välisestä onnellisesta liitosta, joka nykyään täytti kuninkaan sielun kokonaan ja mihin hänen sydämensä niin innokkaasti otti osaa. 

Vaikka aika harvoin teen hankintapäätöksiä kirjan ulkoasun perusteella, tämä varsin viehättävä painos kiinnitti heti huomioni kierrätyskirjahyllyllä. Vuoden 1916 painoksessa Kuningas Eerikistä ja lainsuojattomista on 1900-luvun alkupuolen graafisen ilmeen viehätystä. Kun sisältökin oli vielä aikasta kiehtovaa asiaa - 1800-luvulla kirjoitettu romaani Tanskan keskiaikaisista kuninkaista - totesin, että kivalta näyttämisen lisäksi tämä teos voisi toimia ihan kiinnostavana aikamatkana Tanskan historiaan. Eikä tietenkään vain tuohon keskiaikaan, vaan oikeastaan enemmänkin 1800-luvulle. Tietysti siinä sivussa kävisi myös ilmi seikka jos toinenkin myös Tanskan keskiajasta.

Ymmärtääkseni kirjan nimessäkin esiintyvä kuningas Eerik on sama henkilö kuin Eerik VI Menved, joka eli 1200- ja 1300-lukujen taitteessa. Hänen isänsä Eerik V murhattiin levottomissa oloissa, ja Eerik VI nousi valtaistuimelle varhaisessa teini-iässä. Hänen valtakautenaan Tanskassa oli paljon sisäistä epävakautta sekä poliittisesti että kirkollisesti (vaikka keskiajalla ne olivatkin suuressa määrin sama asia). Eerik VI kohtasi vastustusta sekä katoliselta kirkolta että Tanskan aateliston tietystä haaroista, ja siihen viittaa teoksen nimikin. "Lainsuojattomilla" tarkoitetaan tietysti laillista kuninkaanvaltaa vastustavia tahoja, ja sen korostaminen teoksen nimeen on jotenkin todella 1800-lukulaista. 

1800-lukulaista on sisältökin. Bernhard Severin Ingemann on Tanskassa tunnettu romantiikan ajan kirjoittaja, ja Suomessakin hänet saatetaan mainita ainakin alkuperäisen Maa on niin kaunis -virren alkuperäisenä sanoittajana. Ilmeisesti Eerik VI oli romantiikan ajalla rakastettu hahmo, ja jonkinlainen jumalointi paistaakin teoksen joka sivulta. Ingemann on myös kirjoittanut toisenkin romaanin Eerik VI:sta, mikä kertoo sekin osaltaan viehtymyksestä tämän keskiaikaisen kuninkaan hahmoon. Romaanissa Kuningas Eerik ja lainsuojattomat ei selkeästi ole tarkoitus tarkastella kuninkaan hahmoa monipuolisesti, vaan hän on kultakiharoineen loistava, nuori ja komea nuori kuningas, joka on ehkä hieman kiivas, mutta kiivaudessaankin oikeamielinen, hyvä ja kansan syvästi ja horjumattomasti rakastama.

Sen sijaan hänen vastapuolensa eli "lainsuojattomat" ovat kaikki jollakin tavalla jo päällepäin epämiellyttäviä, epäluotettavan oloisia, katkeria ja petollisia. Heillä on kaikki paheet ahneudesta, ylpeydestä ja vallanhimosta irstauteen asti. Tähän vastapuoleen kuuluvat katolisen kirkon korkeat edustajat, jotkin aateliset sekä kuninkaan veli Kristoffer, joka on kuvattu kunnon Disney-pahistyyliin veljensä synkkänä vastakohtana. Näillä hahmoilla saati heidän apulaisillaan ei ole yhtään hyvää piirrettä - paitsi ehkä se, että jotkut heidän palvelijoistaan osaavat tehdä viime hetkillään käännöksen "hyvään" ja ymmärtävät, kuinka ylivertainen, puhdas ja oikeassa Eerik-kuningas onkaan Kristofferiin verrattuna.

Tiivistettynä teoksen maailmankuva on siis äärimmäisen mustavalkoinen ja yksinkertaistettu. Nykyaikana tällaista vastakkainasettelua näkee lähinnä viihdekirjallisuudessa ja nuortenkirjallisuudessa. Toisaalta, tuskin romaani ilmestymisaikanaankaan on ollut olevinaan mikään historiallinen tutkielma; se on ollut romaani, ja sellaisena seurannut ajan virtauksia, eli keskiajan loputonta romantisointia ja ylevöittämistä sekä henkilönpalvontaa. Henkilönpalvonnasta päästään taas aika suoraan vastapuolen demonisointiin, sillä miksi ihmeessä joku nousisi vastustamaan viehättävää, oikeamielistä ja viisasta nuorta kuningasta? Ainoaksi selitykseksi jää, että sellaisen hahmon on oltava täysin läpimätä.

1800-luvun länsimaiset historialliset romaanit ovat käsittääkseni ylipäätään aika kansallisromanttisia. Niinpä niissä usein kuvataan jonkin sankarillisen ja kansalliselle identiteettityölle mieleistä positiivista hahmoa, ja Ingemannin romaani menee juuri tähän kategoriaan. Romaanikirjallisuuskin on siis osallistunut propagandatyöhön, ja vaikka nykynäkökulmasta tällaiset asetelmat saattavat näyttäytyä kömpelöhköinä - ainakin enemmän lukeneelle yleisölle - eivät nämä narratiivit ole silti mihinkään hävinneet. Kuningas Eerik on kuin nykypäivän supersankari, toki kylpien 1800-luvun keskiaikaa romantisoivassa hämyssä ilman postmodernia angstia.

Teoksessa on myös muutama naishahmo, joilla on omat juonilinjansa. Siskokset Margareeta ja Ulrika ovat Eerik V:n murhaajan tyttäriä, joista toinen on rakastunut yhteen "lainsuojattomista" ja toinen kuningas Eerikin lähimpään luotettuun, drotsi Åkeen. Tämä osoittautui yhdeksi kiinnostavimmista juonilinjoista, sillä tästä näkökulmasta saatiin mustavalkoiseen asetelmaan ujutettua edes joitakin harmaan sävyjä. Vaikka toki Margareeta ja Ulrika ovatkin ritariromantiikan avuttomia, kuulaita ja hyveellisiä neitoja, jotka tornistaan haikailevat rakastettujaan.

Niinpä tämäkään sattuma tai ehkäpä jopa monisävyisyyden yritelmä ei suoranaisesti vähennä mustavalkoisuutta, vaan antaa sille ainoastaan jonkinlaisen sivujuonteen. Näiden vahingolta näyttävien harmaan sävyjen syykin on vähän mälsä: neidot eivät ole hyveellisiä siksi, että ihmisluonto ja perimä ei ole mustavalkoinen, vaan koska he ovat kauniita nuoria naisia, joissa hyvyys on 1800-luvun oppien mukaan jotenkin sisäsyntyistä - hyvä (ja korkeaa syntyperää oleva) nainen ei luonnostaan kykene pahuuteen, jolloin hänen turmeltuneisuutensa olisi ja on tietysti entistäkin hirveämpää ja vastenmielisempää. 

Välillä siis 1800-lukulaisuus oli hieman liikaa siinä ikävässä mielessä, ja tuli vähän pöhkö olo lukea hyvin mustavalkoisia vastakkainasetteluja ja nationalismia, jossa kuningas ja kansa elävät sulavassa sovussa ja ikiuskollisina toisilleen, kun pahat aateliset ja katolisen kirkon miehet yrittävät tämän pyhän symbioosin tuhota. Taisi ilmeisesti jossakin vaiheessa tätä tulkintaa "unohtua", että historiallinen Eerik tuhlaili kaikki kruunun varat ja kiristi verotusta huvejaan kustantaakseen ja nälänhädän iskiessä ratkaisi levottomuudet hirttämällä satoja talonpoikia.

Toisaalta varsin viihteellisen pääkonfliktin etuja on se, että viihteellistä on myös moni muu asia. Toimintaa on paljon, ja kieltämättä oli ihan mukaansatempaavaa ja viihdyttävää lukea vaikkapa drotsi Åken taistoa epämääräisiä hahmoja vastaan varsin goottilaisen oloisissa keskiaikaisen linnan holveissa tai jännittää, että saavatkohan ne Ulrika ja lainsuojaton Kagge toisensa. Tässä historiallisessa romaanissa ei haeta katsausta yhteiskunnan eri kerroksiin, vaan herkutellaan polleasti aateliston romansseilla, taisteluilla, ylevillä valanvannomisilla, ikiuskollisilla palvelijoilla ja yliluonnollisilla enteillä.

Vaikka pääosin jälkimaku tästä romaanista on aika vahvasti se 1800-luku, tuli kaiken sivussa silti oppineeksi jotakin pientä keskiaikaisesta Tanskasta. (Se oli helppoa jo siksikin, että tiesin keskiaikaisesta Tanskasta ennalta aika vähän.) Tämän teoksen kanssa tuli googlattua junkkarit ja drotsit ja selviteltyä, että mikäs häiskä se tämä kuningas Eerik oikein on. Vaikka kovin kattaviin tutkimuksiin ei teos minua silti saanut houkuteltua.

Kirja jakautuu kahteen osaan ilmeisesti siksi, että se on ilmeisesti siis julkaistu suomeksi ainoastaan tuolloin vuosina 1915-1916, ensin kahdessa osassa ja sitten yhteisniteenä. Tämä versio on juuri se yhteisnide, joten seikkailun kummatkin osat olivat hanskassa. Lisäksi tässä painoksessa on ilona varsin mukava kuvitus, joka elävöittää tarinaa sopivasti. Kuvitus on varsin nopean näköistä tussitekniikkaa, joka sopii yllättävänkin hyvin keskiaikaisen miljöön kuvaukseen ja antaa tekstille mukavia synkempiä lisäsävyjä. Harmillisesti painokseen ei ole nähty tarpeelliseksi kirjata ylös näiden ilmeikkäiden tussipiirrosten tekijää. 

Loppupäätelmänä Kuningas Eerik ja lainsuojattomat ei ollut mitenkään älyttömän elähdyttävä kokemus noin kirjallisuutena, mutta sen syntyaika, aatteelliset kehykset ja historialliset yhteydet tuottavat sen verran kiinnostavan kokonaisuuden, että ei tämän lukemista jää katumaan. Koska kirja on ensinnäkin yli satavuotias ja toisekseen varsin kaunis, en usko raaskivani viedä sitä takaisin kierrätyshyllyyn. En myöskään pidä mahdottomana, että lukisin tämän joskus toiste - viihdekirjallisuutena se menettelee kyllä. Hyllyssäni on tilaa muutamalle viihteelliselle romaanille, ja olkoon yksi niistä paikoista Kuningas Eerikin ja lainsuojattomien

---

B.S. Ingemann 1833/1915, 1916: Kuningas Eerik ja lainsuojattomat
Suom. Maija Halonen
Otava. Helsinki.
442s.
Kuvitus: ?

Kommentit

Viikon luetuimmat