Peter Straub: Julia



Nuori kohtalon vainoama Julia Lofting pakenee epätoivoisena menneisyyttään: tyrannisoivaa aviomiestään Magnus Loftingia sekä suuresti rakastamansa lapsen, Katen, muistoa toipuakseen romahduksesta jonka tyttären äkillinen ja traaginen kuolema oli hänessä aiheuttanut.  
Mutta pako Lontoon Kensingtonissa sijaitsevaan kauniiseen taloon koituukin Julialle painajaiseksi. Vanha talo, jonka hän oli hetken päähänpistosta ostanut, ei ollutkaan  mikään tavallinen talo. 

Kun alkujaan pohdin kierrätyskirjahyllyn luona, josko ottaa Straubin Julia mukaani, epäröin ensiksi. Teos vaikutti varsin yhdentekevältä viihdepläjäykseltä, jolta tuskin oli odotettavissa minkäänlaisia taiteellisia arvoja. Kansiliepeessä kuitenkin mainostettiin muita samasta kirjakerhosta saatavissa olevia kirjoja, ja ne vaikuttivat olevan pääsääntöisesti ihan laadukasta kirjallisuutta tunnettujen kirjailijoiden perusteella. Niinpä Julia sujahti laukkuuni ja myöhemmin hieman googleteltuani sain selville, että Straub on ihan arvostettu kauhukirjailja, ainakin palkintoläjästä päätellen.

Samaa päätelmää ei kuitenkaan olisi voinut tehdä kirjasta itsestään. On toki huomattava, että Julia sijoittuu Straubin tuotannon alkupuolelle ja siten ei välttämättä laadultaan vastaa muuta tuotantoa, mutta en nyt pienellä pohdinnallakaan saa mieleeni yhtäkään onnistunutta piirrettä koko kirjassa, joten Straubin myöhemmän suosion perusta jää tällä lukemalla salaisuudeksi. Kauhu ei ole suosikkigenrejäni alun alkaenkaan. Olen kyllä lukenut muutamia ihan mukiinmeneviä kauhuteoksia, joten uskon vakaasti siihen mahdollisuuteen, että oikeasti hyviä kauhukirjoja on olemassa. Kingin Christine tappaja-auto on hyvä esimerkki kauhukirjasta, josta pidin: King osaa rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, ja Christinessä ratkaisua ei lässäytetty tylsäksi onnelliseen loppuun johtavaksi möllinkäisten kuurupiiloksi kuten esimerkiksi Tapahtumapaikkana Duma Keyssa

Julia kuitenkin on kuin stereotyyppinen b-luokan kauhuleffa, jossa hahmot ovat vain pakollinen paha. Siinä valossa on varsin ikävää, että ensimmäiset viisikymmentä sivua keskittyvät pelkästään hahmojen välisiin, paikoitellen hämmentävänkin epäuskottaviin suhteisiin. Päähenkilö Juliankin sisäisyys on pahvinen ja hänen suhteensa narsistisilla piirteillä koristeltuun aviomieheensä Magnukseen on yksinkertaisuudessaan epäuskottava kuvaus hyväksikäyttösuhteesta. Hahmot toimivat ainoastaan juonen sanelemia, paikoin epäloogisia tarpeita seuraten, joten heillä ei ole juurikaan pysyvää persoonallisuutta muutamia ydinpiirteitä lukuun ottamatta. Toisaalta etenkin muutamat sivuhahmot ovat aivan överin tyyliteltyjä, mikä saa epäilemään tarkoituksellisuutta tai symboliikkaa, mutta koska tästäkin kuviosta poiketaan juonen niin vaatiessa, lopputulos on epätasainen ja valju.

Itse kauhu rajoittuu verellä läträämiseen, kummitusten vilahteluun peilissä ja hahmojen säikkymiseen pakollisen mörköhipan ja spiritismin muodossa. Tunnelmaa tai "suspensea" ei pahemmin edes yritetä rakentaa, vaan luotetaan väkivaltaisen ja seksuaalisen kuvaston säväyttävyyteen sinänsä. Se onkin teoksen suurin ongelma: en suoranaisesti voi sanoa lukeneeni kauhua, vaan huonolaatuista viihdekirjallisuutta, jonka kornit verimässäilyt ja eksplisiittiseksi tarkoitetu seksikuvaukset eivät jaksa herättää edes vastenmielisyyttä, ainoastaan tympääntyneisyyttä. 

Kuten ehkä jo kävi ilmi, Julia ei ollut erityisen elähdyttävä lukukokemus eikä Straub vaikuttanut palkinnoistaan huolimatta kummoiseltakaan kirjoittajalta. Toki kyse on hänen tuotantonsa alkupuolesta, mutta sikäli kun Juliasta ei ollut eriteltävissä minkäänlaista lupaavuutta millään kirjoittamisen osa-alueella, en ole kiinnostunut lukemaan sen enempää Straubia. Ymmärrän sitä henkilöä, joka jätti Julian kierrätyskirjahyllyyn ja taidan hieman myös sääliä sitä, joka kirjan sieltä seuraavaksi vie. Ellei tuo joku sitten ole suuri Straub-fani. 


---

Peter Straub 1975/1977: Julia
Suom. Marja Heinonen
Helsinki. Weilin+Göös.
308s. 
Kansi: Adam Korpak

Kommentit

  1. No kauhukirjallisuuden ystävänä täytyy sanoa, että kyllä Julian kirjalliset isoäidit - Draculan Mina Harker sekä Kauhun kierteen anonyymi kotiopettajatar - voittavat lapsenlapsensa mennen tullen. Niin hahmoina, varsinaisissa kauhutilanteissa kuin 'siinä'. Ehkä siksi, että viimemainitussa kirjailijat Bram Stoker ja Henry James jättävät lukijalle tilaa ajatella ja kuvitella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, painopiste on aivan muualla. Tässä teoksessa näkyi mielestäni kauhuelokuvien vaikutus, eli teoksella oli enemmän yhteistä kauhuelokuvaperinteen kuin kauhukirjallisuusperinteen kanssa. Goottilaisissa romaaneissa on usein enemmänkin tasoja ja kauhu syntyy epävarmuudesta, tässä luotetaan pelkkään kuvaston lappamiseen lukijan silmille.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat