Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen
Pispalan rinteiltä Koillismaan laajoille selkosille vie Kalle Päätalo lukijansa sarjansa neljännessä romaanissa. Myrskyn jälkeen on romaani sotienjälkeisestä jälleenrakennusajasta, jota elävät yhtä hyvin rintamaiden isoiset kuin kaupunkien työmiehet, syrjäkulmien mökkiläiset kuin lentojätkätkin.
Lämmöllä ja eläytyen Kalle Päätalo johdattelee kolmen perheen elämäntapahtumia sodan vaikeista ajoista kohti parempia elinmahdollisuuksia. Hirsisalvosten mukana kasvavat myös ne ihmiset, vähäisimmätkin, jotka Päätalo tuo kirjansa sivuille.
Koillismaa-sarjan kolmannen osan loppu, jossa jo siirryttiin sodanjälkeiseen aikaan, sai minut sen verran Koillismaan fiiliksiin, että siirryin heti seuraavana päivänä neljännen osan Myrskyn jälkeen pariin. Oikeastaan olin jo kolmatta osaa aloittaessani haikaillut neljännen osan pariin syistä, jotka selvitin kolmatta osaa käsittelevässä postauksessa. Ei mennyt edes viikkoa, kun Myrskyn jälkeen oli luettu. Arkisuus upotti jälleen sarjan maailmaan niin syvälle, että sinne oli aina kiire takaisin.
Sarjan alkuosan arkisuuteen nähden sävy on kuitenkin erilainen. Sekaan sotkeutuu enemmän dramatiikkaa ja suoranaisia synkkiä sävyjä, kun Myrskyn jälkeen luotaa sodan vaikutusta hahmojen psyykeen. Paikoin teos on jopa ahdistava, sen verran elävästi on rakoileva mielenterveys ja sen seuraukset kuvattu. Samalla huomaa, kuinka sydäntäsärkevää on lukea niin pitkään seuratun hahmon - tai hahmojen - romahtamisesta. Vaikka teoksessa pilkahteleekin toivoa ja onnea, tehtyä ei saa tekemättömäksi ja menneisyyttä on entistä raskaampi kantaa. Lukija näkee, että kaikki olisi voinut mennä toisin, mutta ei mennyt. Väärät valinnat johtavat uusiin vääriin valintoihin.
Pohdin muutamaan otteeseen sitä, josko teoksessa mennään paikoin liiankin pitkälle väärien valintojen dramatiikan ehdoilla. Samaa asiaa vatvotaan viikosta toiseen, vuodesta toiseen; mutta toisaalta kuvatut ongelmatkin ovat juuri alituiseen vaivaavaa laatua ja oikeastaan tämä esitystapa tuo esille kierteen syntymekanismin ja tuskaisen, toistuvan noidankehän ja siten tavoittaa käsittelemättömien mielenterveysongelmien ahdistavuuden ytimen ja sekä sairastajan että lähipiirin näkökulmasta. Ongelmia ei selitellä eikä selvitetä. Niiden kanssa yritetään vain elää, mikä on kaiketi maailmanajan ja kulttuurin valossa ymmärrettävää, mutta nykylukijalle paikoin vieraannuttavaa. Suhtautuminen mielenterveysongelmiin on muuttunut aika merkittävästi sitten 40-luvun lopun.
Pidän periaatteessa pitkistä kirjoista tai suoranaisista sarjoista, koska niiden hahmojen kohtalosta alkaa välittää aivan eri tavalla kuin lyhyissä teksteissä - tosin kirjoittajan taitovarauksella. Hyvä kirjoittaja saa kiinnostumaan hahmoistaan ja tarinastaan lyhyessäkin sivumäärässä, heikompi ei edes kymmenosaisessa sarjassa. Mutta mikäli verrataan kahta samantasoista tekstiä, todennäköisesti sarjasta muodostuu ikimuistoisempi lukukokemus kuin yksittäisestä romaanista. Mitä elävämmäksi luotu maailma, sitä kiinnostavammaksi fiktio käy. Pitkissä sarjoissa laajentamiseen ja sivujuoniin on aivan eri tavalla mahdollisuuksia. Siten myös Koillismaan selkonen tuntuu aivan elävältä miljööltä ja sen henkilöhahmot vanhoilta tutuilta, joita alkaa suorastaan ikävöidä, jos sarjaa ei hetkeen jatka.
Koillismaa-sarja lähenee loppuaan, vaikka tuntuu kuin olisin vasta aloittanut sen. Enää yksi osa, Mustan lumen talvi, on jäljellä. En usko senkään lukemisen enempiä takkuavan, ellei jonkinlainen vakavanpuoleinen kiiresuma satu kohdalle. Koillismaan hahmojen tarinasta on kuitenkin saatava tietää kaikki loppukin ja Päätalon elävän ja tarkkasilmäisen ihmiskuvauksen tuntien sarja saanee arvoisensa lopun.
Koillismaa-sarja:
Myrskyn jälkeen
Mustan lumen talvi
---
Kalle Päätalo 1965/1973: Koillismaa: Myrskyn jälkeen
Jyväskylä. Gummerus.
526s.
Kansi: Onni Vuori
Kommentit
Lähetä kommentti