Jonathan Stroud: Samarkandin amuletti

Kun Nathaniel, maagikon oppipoika, kutsuu avukseen 5000 vuotta vanhan dzinni Bartimeuksen, Bartimeus ei arvaa mikä häntä odottaa. Nathaniel ei kaipaa niitä tavanmukaisia taikatemppuja, joita hengiltä yleensä pyydetään. Hänellä on mielessä jotain aivan muuta ja paljon vaarallisempaa: kosto.  

Samarkandin amuletti on huima, rönsyilevä tarina maagikoiden hallitsemasta Lontoosta. Kertojana on 5000 vuotta vanha henki, dzinni Bartimeus, joka tarkastelee maailmaa hilpeän purevasti. 

Jostain syystä kevään korvilla alkaa aina tehdä mieli lukea fantasiakirjallisuutta. Niinpä palasin yhden teiniaikaisen suosikkini, Bartimeus-trilogian, pariin ihan vain nostalgiamielessä. Oma vaikutuksensa oli toki silläkin, että trilogia on kokonaisuudessaan hyllyssäni vain kädenojennuksen päässä. Tässä vaiheessa, kun edellisestä lukukerrasta lienee vähintään viitisen vuotta, on ihan kiinnostavaa katsoa tuorein silmin entisiä suosikkeja ja pohtia, miksi taika on haihtunut - jos on. Toivoin erottavani nyt analyyttisemmaksi lukijaksi harjoittuneena, mikä tuolloin aikoinaan kirjassa oli niin hienoa, että tykästyin siihen ensilukemalta vallan kovasti.

Harmi kyllä en onnistunut räpiköimään vieläkään tarpeeksi kauas nostalgia-altaasta, jotta Samarkandin amuletin arviointi "nykyisin silmin" olisi ollut aivan ongelmatonta. Pistin kovalla vaivalla merkille sen, että dialogi oli paikoin muistamaani kömpelömpää eikä huumorikaan aina ihan niin nokkelaa kuin minä olin sitä pitänyt. Juuri huumoriin olin kirjassa aikoinani erityisesti tykästynyt, sillä sen läsnäolo ja tyyli ilmensi melko merkittäviltä osin sarjan nimihenkilön Bartimeuksen luonnetta. 

Itse asiassa kyseisen hahmon vuoksi teossarja nousi yhdeksi suosikeistani, sillä jo tuolloin pidin paljon mielenkiintoisempana antisankarityyppiä, johon Bartimeuksen lisäksi myös toinen päähenkilö Nathaniel lukeutuu. Teossarjan maailmassa toimivat hahmot liikkuvat eri harmaan sävyjen alueella, mikä on varsin kiinnostavaa genressä, jossa hyvä-paha-asettelut ovat arkipäivää.

Teoksessa myös riittää ryskettä ja rytinää, mitä en tänä päivänä oikein jaksa aina lukea. Silti monipolvisten seikkailujen lukeminen oli edelleenkin ihan viihdyttävää, etenkin Bartimeuksen ikonisten kommenttien ryydittämänä. Moneen otteeseen olen törmännyt arvioihin, joissa näitä kommentteja - etenkin alaviitemuodossa - on pidetty erittäin ärsyttävänä tai lukemista haittaavana piirteenä, mutta itse muistan verranneeni alaviitteitä Pratchettin Kiekkomaailma-sarjassa esiintyviin vastaaviin.  

Huumorintajuni oli varmaankin tuolloin jotenkin yksinkertaisemmalla tasolla, koska jälkikäteen ajateltuna Pratchettin huumori on yleisesti ottaen oivaltavampaa. Ehkäpä eniten yhteistä näille sarjoille on se, etteivät ne ota itseään turhan vakavasti. Yhtä kaikki Bartimeuksen höpinöitä oli edelleenkin viihdyttävä lukea, joskaan en osaa juurikaan arvioida, paljonko viihdyttävyyden takana häälyi se moneen kertaan mainittu nostalgia-arvo.

Muistan pitäneeni erityisesti myös sarjan maailmasta, jossa maagikot eivät juuri itse olleet - pääsääntöisesti - räiskäyttelemässä taikoja, vaan heidän valtansa perustui henkiolentoihin, joita he kykenivät hallitsemaan. Dynamiikka taian ja sen käyttäjien välillä on aivan toisenlainen kuin suuressa osassa genreä. Bartimeus-trilogiassa maagikkona oleminen on hengevaarallista ja monella tavalla turmiollista. 

Maagikkojen johtama yhteiskunta on erittäin karu niin rivikansalaiselle kuin henkiolennoillekin, jotka he kiskovat toisesta ulottuvuudesta palvelijoikseen. Maagikot eivät luo yhteiskuntaan käytännössä mitään muuta hyvää kuin yltäkylläisyyden omalle sisäpiirilleen, ja tämän asetelman vaikutukset yhteiskunnallisella tasolla tuodaan myös esille seuraavissa osissa kolmannen päähenkilön kautta. Kiinnostavasti "hyviä" maagikkoja ei tosiasiassa ole olemassakaan trilogian todellisuudessa, toisin kuin fantasiakirjoissa perinteisesti. 

Samarkandin amuletti on aavistuksen menettänyt säihkyvintä pintakiiltoaan silmissäni, mutta genressään sanoisin sen edelleen olevan sieltä parhaasta päästä. Koska monisataasivuisinakin Bartimeus-trilogian osat ovat aika kevyitä ja nopealukuisia, uskon hyvinkin lukaisevani parin kuukauden sisään koko sarjan. Eteenpäin siis toiseen osaan Golemin silmä, jossa mainittu kolmas päähenkilö astuu kuvaan.

Bartimeus-trilogia:
Samarkandin amuletti
Golemin silmä
Ptolemaioksen portti

---

Jonathan Stroud 2003/2004: Samarkandin amuletti
Suom. Mika Kivimäki. 
Helsinki. Tammi. 
560s.