Johanna Sinisalo: Sankarit



Johanna Sinisalon odotettu toinen romaani tapahtuu nyky-Suomessa, joka palvoo sankareitaan ja jonka sankarit haluavat tulla palvotuiksi.  
Sankarit on yhtäaikaa ilkikurinen ja järkyttävä romaani, uudenlaista suomalaista maagista realismia. Se nivoo toisiinsa tämän päivän julkisuuden arkkityypit ja muinaiset tarut. Sähkökitaran ujelluksen takaa kuuluu ikiaikaisen soittimen ääni, lööppien alta kurkistavat suomalais-ugrilaiset myytit. Tapahtumat kudotaan yhteen hurjaksi jännityskertomukseksi ja kilpajuoksuksi, jossa on kyse tajunnan herruudesta. 

Nythän kävi niin nolosti, että ei ole vuottakaan siitä, kun ilmoitin, etten enää Sinisaloa aio koskaan lukea - että ei ole minun makuuni ja että ei oikein tehnyt vaikutusta. Nämä asiat pitävät edelleen paikkansa, mutta parhaillaan käymääni kurssia ei voisi vähempää kiinnostaa, millaisia henkilökohtaisia lukumieltymyksiä minulla ehkä on. Kirjastoon se oli mentävä, ei auttanut, ja pian tuijotinkin Sankareiden neljäsataasivuista olemusta silmästä, ööh, aurinkolaseihin. Mutta sitä tuijottelua ei kauaa kestänyt.

Sankarit nimittäin on sen verran osoitteleva, että lukijaa tulee varsin äkkiä huitaistuksi silmään, jos ei pidä lukupuuhissa kunnon turvaväliä. Hyväuskoisena ajattelin ensimmäiset kaksikymmentä sivua, että eihän tällä kertaa Sinisalon teoksessa mitään niin ilmiselvää olekaan, kunnes yksi hahmoista (jonka nimi alkaa J:llä) ryntäsi erittäin epäloogisesti haastamaan kilpailevan muusikon (nimi alkaa muuten V:llä) laulukilpailuun, ja aivoissani kuului surullinen "ping". 

Olin varautunut Sinisalon proosaa lukeneena alleviivaukseen, mutta tästä puuttui enää itse neonkirkuva tussiväritys kaikkien kalevalaisten kielikuvien, nimien, hahmojen ja tapahtumien kohdalle, käytännössä siis joka sivulle. Siinäpä se sitten, se oli teoksen juju ja pääasiallinen sisältö, sikäli kun itse ymmärsin (ja minä sentään raivokkaasti yritin saada jotakin kätkettyjä tasoja tai syvällisiä ajatuksia irti, pitihän siellä kurssillakin saada suu auki ja esittää tulkintoja).

Sankareissa on kyllä kieltämättä satiirinen ulottuvuus. En sitä aina suoraan huomannut, mutta hahmojen ja kalevalaisen juonen modernistaminen oli usein jo niin kömpelöä, että kömpelyyttä alkoi toivoa tarkoitukselliseksi. Samalla teoksessa ehkäpä pohdittiin sitä, kuinka iskelmä-, rock- ja urheilutähdet (monien muiden julkkisten ja mediassa esiintyvien henkilöiden ohella) ovat niitä nykyajan "sankareita". 

Näkökulma ei kuitenkaan ollut erityisen oivaltava, pikemminkin vain toisti vanhaa kunnon "iltapäivälehdet ovat aikamme myyttejä" -virttä, joka tosin - reiluuden nimissä sanottakoon - on saattanut olla tuore Sankareiden ilmestyessä vuonna 2003. Ehkä sekin vaikuttaa, että en ole koskaan ymmärtänyt sankarinpalvontaa tai harrastanut idoleita: Sankarit kun jollakin tasolla yrittää päästä myös "kansallisen sankarin" idean ytimeen ja sanoa siitä jotakin. Yhtä kaikki, kun nyt luin teoksen vuonna 2016, päällimmäinen ajatukseni oli "ai, taas tätä".

Luin Sankarit aikamoisella vauhdilla ja varsin ärsyyntyneenä. Ilmiselvien Kalevala-viittausten jatkuva esiinvyöry puudutti ja tuskastutti, etenkin kun juoni oli sekin Kalevalan tapaan polveileva ja hahmojen tekemisten motivointi tasolla "mutta kun Kalevalassakin" ilman, että oltaisiin edes yritetty päästä kansalliseepoksen pintatason alle. 

Toki Aurooran feministinen hahmo kyseenalaistaa sankareiden ja myyttien luonteen ja merkityksen ja tekstilajien vaihtuminen tematisoi tätä kaikkea. Ja ehkä ulkokohtaisuudella osittain halutaankin osoittaa kalevalaisen kansallismielen hönttiys ja keinotekoisuus. Mutta toisaalta - tuleeko jollekulle lukijalle tosiaan yllätyksenä, että Kalevala on 1800-luvun tuote, kun Lönnrot on sen siivonnut, satuillut, leikannut ja liimannut? 

Ehkä kyse on siitä, että Sinisalon teokset ovat liian suoraviivaisia ja rehellisiä. Pidän siitä, kun tulen narutetuksi kirjaa lukiessani. Siitä, että kaikkea ei ole kirjoitettu auki tai "salattu" tavalla, jossa ensimmäinen vihje ilmaisee koko kuvion. Sinisaloa lukiessani on viimeistään muutaman kymmenen sivun päästä ilmeistä, mikä on jutun juoni. Niinpä uusin toteamukseni, että jääkööt hänen tuotantonsa vastedes sellaisille, jotka sen lukemisesta osaavat nauttia. Onhan tuossa vaikka mitä teemoja ja sujuvaa kerrontaa, mutta jokin sivumaku saa lukumielialani aina nuupahtamaan. 

---

Johanna Sinisalo 2003: Sankarit
Helsinki. Gummerus.
400s.
Kansi: Markku Laakso

Kommentit

  1. Mulla ei nyt tähän kyseiseen kirjaan oo mitään sanottavaa :D Mutta. Mie tarvisin sun apua, jos osaat asiassa auttaa. Voiks laittaa mulle sähköpostia timo.laine.sp(at)gmail.com

    VastaaPoista
  2. Aika lailla samoja tuntemuksia kyseisestä kirjasta täälläkin. Ennen päivänlaskua ei voi oli mielestäni mukavasti kirjoitettu ja kiinnostavakin, joten Sankarit luettuani tunsin itseni hieman petetyksi. En näe, että tämä kirja olisi tarjonnut minulle mitään, mitä kirjallisuudelta haluan: mielenkiintoisia ja moniulotteisia hahmoja, jännitystä, tunnelmaa, pohdiskelun aihetta... Kalevala siirrettynä nykyaikaa joo, mutta miksi? Etenkin kun Sinisalon kuvaama Suomi tuntui itselle hyvin vieraalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi on hyvä tiivistys kirjan ongelmista. Etenkin tuo, että Sinisalon kuvaama Suomi tuntuu vieraalta on kyllä sellainen tuntemus joka itsellekin nousi, mutta jota en osannut noin hyvin sanallistaa. Sinisalolla usein tuodaan jotakin vierasta keskelle jotakin tuttua (kuten mainitsemassasi Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa). Mutta Sankareiden tutun ja vieraan yhdistäminen hieman ontuu, kun vieras asia onkin se, joka pitäisi olla se tutuin: suomalainen yhteiskunta ja kulttuuri.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat