Diane Chamberlain: Liekkien varjo


Laurel Lockwoodin elämää on hallinnut kaksi hyvin erilaista veljestä. Jamie on tuonut hänelle avioliiton ja lapset. Marcusin kanssa hän on hukuttanut murheensa alkoholiin ja sen seurauksena menettänyt Andy-poikansa huoltajuuden joksikin aikaa. 
Laurel suhtautuu suojelevasti 15-vuotiaaseen Andyyn, joka kärsii FAS-syndroomasta. Hän kuitenkin uskaltautuu päästämään tämän yöleirille, jossa kaikkien kauhuksi syttyy tulipalo. Toisia nuoria pelastaneesta Andysta tulee ensin sankari, mutta pian tilanne muuttuu. Kun paloa aletaan epäillä tuhopoltoksi, katseet kääntyvät Andyyn, ja Laurel joutuu miettimään, kuinka hyvin hän oikein tuntee poikansa. Liekkien varjo on myötätuntoinen romaani ihmisistä, jotka joutuvat kohtaamaan omien puutteellisuuksiensa seuraukset. 


Päädyin uusintalukemaan Liekkien varjon osana kirjahyllyni siivousoperaatiota. Tarkoituksenani on lukea kaikki lukemattomana hyllyssäni odottavat kirjat sekä sellaiset jo luetut kirjat, joista en ole varma, haluanko niitä pitää. Tarkoituksena on tylysti viedä pois kaikki "ihan kivat" tai suoranaisen huonot kirjat ja säilyttää vain sellaiset, joilla on aidosti uudelleenlukuarvoa. Useamman vuoden takainen heräteostos Liekkien varjo on siten yksi näistä pudotusuhan alle joutuneista teoksista. Olin sen lukenut vuosia sitten sen hankittuani, mutta uusi lukukerta varmisti sen kuuluvan jonkun toisen hyllyyn.

Liekkien varjo alkaa varsin arkisilla tapahtumilla ja ihan suhteellisen uskottavilla hahmoilla; kuvaus ei ole mitään erityisen loisteliasta, mutta ei toisaalta järjettömän huonoakaan. Sellaista lukuromaanimeininkiä, jossa tarkoitus on ensisijaisesti, että sivut kääntyvät. Keskeisenä juonena pidetään erilaisia ihmissuhdesotkuja, elämän kolhuista selviämistä ja - koska tällaisessa ei selkeästi ole tarpeeksi - yhtä kasuaalia murhapolttoa lievedraamoineen. Hahmoihin ei erityisesti kiinny, sillä juoni kuljettaa heitä aina kesysti odotettuun suuntaan ja monet sivuhahmot on jätetty varsin pelkistetyiksi.

Loppua kohti alkavat melodraamakäänteet ottaa kierroksia. Edelleenkään mikään ei tule yllätyksenä - suuri käännekin on pedattu niin hartaasti näyttämään toiselta, että sen paljastuminen ei erityisemmin yllätä. Teoksen suurimmaksi kompastukseksi muodostuu se, kuinka täyteen draamaa ja ongelmia hahmojen elämä on ahdettu. Tai ehkä elän vain harvinaisen vahvasti omassa kuplassani, sillä en tunne ketään masennuksesta ja alkoholismista selvinnyttä, miehensä dramaattista ja ennenaikaista kuolemaa surevaa, vuosikymmenien kolmiodraamassa elänyttä (lievästi) kehitysvammaisen lapsen yksinhuoltajaa, jonka mainittu lapsi on syytettynä tuhopoltosta ja murhasta ja joka ei oikeusjutun kanssa kamppaillessaan huomaa, että vanhempi lapsi, joka on perinyt isänsä maagisen superempatiakyvyn, on salasuhteessa kolmikymppisen miehen kanssa. 


Kuvioon kuuluu myös pettämisiä ja aviottomia lapsia (kyllä, monikossa). Enää tarvitaan hirmumyrsky, ja soppa on tarjoilukunnossa. Ihan varmasti on ihmisiä, joille vastoinkäymiset ja ongelmatilanteet kertyvät ja totuus on tarua ihmeellisempää, mutta kirjallisuudessa vähemmän tapaa tyypillisesti olla enemmän. Jos se vähemmän ei riitä tekemään kirjasta mielenkiintoista, on vika kirjoittajassa.

Mukaan oli lipsahtanut myös muutama varsin hämmentävä yksityiskohta, jotka vähentävät kokonaisuuden huoliteltua ilmettä. Yksi hahmoista esimerkiksi toimii (vapaapalokunnassa) palomiehenä, vaikka hänellä on suljetun paikan kammo ja työn suorittaminen saa aikaan paniikkikohtauksia. Palokuntalaiset tyytyvät piikittelemään sen sijaan, että joku asianomaisista ymmärtäisi suositella alanvaihtoa ihan jo turvallisuussyistä. 

En myöskään tiennyt, että alkoholismi taittuu noin kuukaudessa, jos vieroitukseen asti selviää, ja sen jälkeen asia ei vaikuta enää millään tavalla ihmisen elämään. Paitsi jos on sattunut synnyttämään FAS-lapsen - silloin saattaa joskus tuntea hivenen syyllisyyttä. Hieman ironisesti yksi kirjan keskeisistä teemoista on ainakin lopun opettavaisen dialogin perusteella se, kuinka menneisyyden virheet, ongelmat ja traumat seuraavat koko elämän ajan tavalla tai toisella. 

Muistan pitäneeni ensimmäisellä lukukerralla kirjaa juurikin enempiä tunteita herättämättömän ok:na, mutta nyt osaan luokitella Liekkien varjon hieman tarkemmin "jonkin verran huonoja piirteitä, muttei juuri hyviä" -kategoriaan. Joku viihdekirjallisuusorientoituneempi varmasti saa tästä mainion lukukokemuksen, jos sen sattuu sopivasti kierrätyskirjahyllystä jäljiltäni poimimaan. 

---

Diane Chamberlain 2008/2009: Liekkien varjo
Suom. Pirkko Biström
WSOY. Helsinki.
523s.

Kommentit

  1. Teen tuota samaa kirjahyllyjen siivoamista. Poistan turhia, kaksoiskappaleita. Kirjan on pystyttävä perustelemaan jäämisensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä periaate. Helpompi pitää järjestystä, kun ei ole turhaa tavaraa nurkissa. Olen itse ollut myös tyytyväinen periaatteeseeni, etten osta kirjoja suunnittelematta. En myöskään osta kirjoja, joita en ole lukenut, ellei kyseessä ole klassikko jonka tiedän haluavani pitää. Siten sitä siivottavaakaan ei samalla tavalla kerry, mitä nyt näiden vanhojen heräteostosten setvimisessä menee oma aikansa.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat