Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell

On vuosi 1807, ja magia on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin katedraalin kivet puhumaan. 

Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen herra Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin. 

Jonathan Strangen ja herra Norrellin Wikipedia-artikkelissa on vastaanoton kohdalla ainoastaan yksi linkki, joka johtaa Tähtivaeltajan arvioon teoksesta. Arvostelijan mukaan Strange ja Norrell jää kauas parhaan scifin kärjestä, sillä "sen peilauspinta nykyihmisen todellisuuteen on olematon". Käsittääkseni arvio on sikäli aivan reilu ja paikkansapitävä, että kyseessä on 1800-luvun mentaliteettia ja kerrontaa taitavasti jäljittelevä fantasiakirja, jonka kehyksenä toimii vaihtoehtohistoriallinen miljöö, missä ympäristössä ei kieltämättä kosmeettisella tasolla ole paljonkaan nykyihmisen kokemuspiiriin kuuluvia asioita.  

Se tosin jäi epäselväksi, miksi fantasiakirjan pitäisi istua juuri scifin ihanteisiin (ja että miten kummassa parhaalla scifillä voi olla yksi yhteinen yleismaailmallinen nimittäjä, ellei kyse ole henkilökohtaisesta mielipiteestä) sekä se, millä perusteella teoksen eräänä keskeisenä teemana oleva vallan ja tiedon suhde ja toisaalta tieteen ja luovuuden tasapaino ei kosketa nykyihmistä millään lailla - sikäli kun tietoni ovat ajan tasalla, tiedettä tehdään edelleen ja sillä edelleen vaikutetaan asioihin, kuten oli asianlaita myös kymmenen vuotta sitten arvostelun ilmestyessä.

Arvion mukaan älyllinen haastavuus jää teoksessa "viitteiden pongailun (sic!) asteelle". Uskallan esittää toisin. Arvostelijan kaipailema älyllinen haastavuus on Strangessa ja Norrellissa linkittynyt teemaattiseen käsittelyyn, sillä suoranaista teesiä ei missään vaiheessa kirjoiteta auki, vaan tapahtumien kautta ohjataan lukijaa näkemään asioita eri kulmista ja pyörittelemään aihetta mielessään. Paradoksaalisesti omasta mielestäni juuri tällainen on älyllisesti haastavaa kirjallisuutta. 

Tähtivaeltajan arvion mukaan Strangessa ja Norrellissa on onnistuneitakin piirteitä. Lopuksi arvostelija kuitenkin pohtii mahtipontisesti, miksi ihmeessä kukaan käyttäisi elämäänsä näin "tyhjäksi viljeltyyn viihteeseen", jossa uutta ajateltavaa ei tarjoilla. Mikä on tyhjää kenenkin mielestä on tietysti makuasia; itse esimerkiksi nautin suunnattomasti edellä mainitun vahvan tematiikan sen monipuolisen pohdinnan ohella hyvästä kerronnasta sekä älykkäästä ja tarkkasilmäisestä ihmisluonnon havainnoinnista. Lisäksi minun ei henkilökohtaisesti enää aikuisiällä ole ollut vaikea ymmärtää, miksi erilaiset ihmiset ovat kiinnostuneita erilaisesta kirjallisuudesta ja että makuja on monia, missä ajatuksessani nähtävästi eroan arvostelun kirjoittajasta. 

Omasta mielestäni Clarke on toteuttanut kaikki teoksensa osa-alueet mestarillisesti. Itse painottaisin ensisijaisesti pysäyttävän taidokasta kerrontaa: uskaltaisin luonnehtia monivivahteisen kerronnan ominaisuutena olevan jopa eräitä pääsyitä sille, miksi itse luen kaunokirjallisuutta. Kerronta voi viedä huikeisiin maailmoihin, ja tässä Clarke on mestari. Samoin oma maailmankatsomukseni hyötyy kiinnostavasti kuvatuista fiktiivisistä henkilöistä, joita ainakin itse luonnehtisin Strangessa ja Norrellissa olevan, puhumattakaan jo muutamaan kertaan esiinnostetusta kiinnostavasta tematiikasta teoksen keskiössä. 

Tässä vaiheessa lienee soveliasta huomauttaa - sikäli kun se ei jo kaikille ole selvää - että henkilökohtaisesti pidän Jonathan Strangea & herra Norrellia eräänä parhaista koskaan lukemistani fantasiakirjoista (joka muuten on sattumoisin yksittäisenä genrenä parhaiten edustettuna lukuhistoriassani; vertailukohtana on siis useita satoja teoksia). Syyksi voin sanoa jälleen saman fraasin, jonka olen tainnut kertaalleen ottaa esille Kehlmannin teosten onnistuneisuutta luonnehtiessani: Clarke vain tekee kaiken oikein, mitä tulee omaan kirjalliseen makuuni: miljöön, hahmot, rakenteen, kerronnan - ja, niin, sen tarjoaman hienosyisen ja monisävyisen älyllisen haasteen.

Monumentaalinen romaani rakentuu vähä vähältä luikerrellen laiskasti mitä monimutkaisimpiin kuvioihin mykistävän vaikuttavasti toteutetussa vaihtoehtohistoriallisessa miljöössä, joka on kerrontaa myöten autenttisen oloinen. Hahmot ovat kiinnostavia ja tarpeeksi realistisia liukuen toisaalta myös yliluonnolliseen tavalla, josta ei aivan erota, missä raja oikeastaan kulkee. Teos on vahvatunnelmainen ja viimeistelty, ja juoni nousee kuin majesteettinen rajuilma lukijan ylle synkkine varjoineen kerronnan luopumatta kuitenkaan koskaan kuivakasta huumoristaan ja terävästä otteestaan.

Ensikosketukseni Strangeen ja Norrelliin oli yläasteaikoinani, jolloin satuin valitsemaan teoksen joululomalukemistokseni. Luin sen kannesta kanteen hiukan sen verkkaisuutta vieroksuen, mutta sen innoittamana kirjoitin ensimmäiset ja viimeiset runoni ja omalaatuinen ja harvinaisen syvä tunnelma jäi mieleeni lähtemättömästi. Korkeakouluopintojeni alussa hankin niteen hyllyyni, kun siihen käytettynä törmäsin, ja uusi lukukerta oli suorastaan mykistävä. Teos toteutti kaikki fantasiakirjallisuudelle asettamani toiveet (niitä on paljon) ja teki lähtemättömän vaikutuksen. 

Jos minun pitäisi luopua yksi kerrallaan kirjahyllyni kirjoista, Jonathan Strange ja herra Norrell olisi viimeisten joukossa. Clarken teoksen kaltaiset tapaukset ovat se syy, miksi edelleen luen fantasiakirjallisuutta: suurin osa genreen luokiteltavista teoksista jättää paljon toivomisen varaa, mutta asioiden loksahtaessa kohdilleen jonkin onnistuneen teoksen muodossa on lukukokemus vertaansa vailla. 

---

Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell (2004/2005)

Suom. Helene Bützow

WSOY. Juva. 

793s.

Kansi & kuvitus: Portia Rosenberg