Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun palkittu menestysromaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen. 

Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.

Petsamo, kesäkuu 1944. Kätilöllä on punikkina lahdatun isänsä kiihkeä veri. Hän on jo lapsena rikkirevitty maho hyljäke, joka tuntee välilihojen ja karboliveden maailman. Kunnes hän törmää mieheen, saksalaisluutnanttiin kiillotetuissa SS-saappaissa. Ja mies näkee hänet, jälkeisissä pestynä, purtu napanuora hampaiden välistä roikkuen. Mies katsoo niin kuin ei kukaan ennen. Rakkaudessaan nainen on valmis seuraamaan miestä leirille, johon tämä komennetaan, kulkemaan vaikka läpi koko Jäämeren rannat.

Kesäreissutuliaisiksi saamani Kätilö oikeastaan vain osui käteeni luettavien kirjojen pinosta. Olin teoksesta jotakin kuullut ennalta ja tuore elokuvakansi varmistaa Kätilön aseman valokeilassa, mikä hiukan hilasi mielenkiintoani ylös. Takakannen (tavallista vakuuttavampi) litania ylistyspuheenvuoroja toimi sekin myötävaikuttimena. En tavallisesti erityisemmin seuraa uutuuskirjoja tai välttämättä lue mediahuomion keskipisteenä olevia teoksia, elleivät jostain sattuman oikusta liki kirjaimellisesti käteeni päädy.

Monesti saattaa myös olla, että jokin julkisuudessa esiintyvä teos vaikuttaa kiintoisalta, mutta en saa aikaiseksi tai muista hankkia sitä käsiini - etenkin, kun politiikkani on nykyisellään olla tekemättä niin sanottuja turhia kirjahankintoja eli käytännössä välttää sellaisten kirjojen ostamista, joista en tiedä, haluanko ne hyllyyni (pari euroa maksavien kirjojen tehdessä sikäli poikkeuksen, että niitä ei harmita laittaa kierrätyskirjahyllyyn, jos ei nappaakaan). Usein pinnalla olevia teoksia myös seuraa kirjastoissa valtava lainausaalto, jolloin teoksen saamisesta käsiinsä puolen vuoden sisään on turha edes haikailla. Niinpä saatan tutustua uusiin muotiteoksiin vasta esimerkiksi muutaman vuoden päästä suurimmasta myllytyksestä.

En ole siis missään määrin oikea henkilö arvioimaan sitä, kuinka usein mediahuomiota saavat teokset ovat aidosti innovatiivisia tai "ansainneet" kaiken saamansa hypetyksen. Ketun teoksen hyvin voimakas ja persoonallinen kertojanääni kuitenkin teki vaikutuksen ja on suomalaisen nykykirjallisuuden ilmaisuvoimaisimpia omalaatuisuudessaan. Etenkin murteiden käyttö miellytti minua suuressa määrin ja teki Kätilön maailmasta entistäkin upottavamman. 

Sitäkin onnistuneempi ratkaisu oli myös luontevanoloisesti pudotellut vanhahtavat ilmaisut, jotka todella tehostivat uskottavaa ajankuvaa; aiemmin kesällä lukemani Rinteen Tie päättyy tunturin laella vuodelta 1946 sisälsi samankaltaista kielenkäyttöä. Kieli Kätilössä on karua, sievistelemätöntä ja toisaalta äärettömän runollista - eiväthän nuo määreet silti ristiriidassa ole alun alkaenkaan. Turhiin kielikuvasilmukoihin ei kuitenkaan ole langettu, mikä miellyttää kaltaistani turhan kryptisyyden vieroksujaa. 

Kätilön kerronnassa oli helppo vain ajautua eteenpäin, sillä tarinamaailmassa pysyminen ei vaatinut minkäänlaisia ponnisteluja huolimatta lettimäisesti punoutuvasta useiden aikalinjojen muodostamasta rakenteesta. Hahmot olivat tarpeeksi uskottavia ja heidän kohtalonsa kiinnosti aidosti. Hämmennystä kuitenkin aiheutti ulkokirjallinen seikka, joka liittyy päähenkilön silmään. 

Tekstistä sain käsityksen, että kyseessä on vahvanpuoleinen karsastus, mutta elokuvassa kyseessä on ilmeisesti vain huono näkö, koska ainakin leffapokkariin sijoitetuissa kuvissa Krista Kososen näyttelemällä sankarittarella on yksinkertaisesti silmälasit nenällään (kirjassa ei mistään laseista mainittu sanaakaan; samoin lisänimeä Villisilmä, jota päähenkilöstä läpi teoksen käytetään, on vaikea yhdistää taittovirheeseen). Vastenmielistä ajatella, ettei elokuvamaailma sulata karsastavaa päähenkilöä, vaan silmän erityispiirteille täytyy antaa "esteettisempi" selitys - etenkin, kun teoksessa päähenkilön vetovoiman toistuvasti kuvataan syntyvän persoonallisuudesta ja olemuksesta.

Sota-ajan kuvauksena Kätilö ei osunut aivan otollisimpaan aikaan omassa lukuharrastuksessani. Olin jo tälle kesälle lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan, ja vaikka erilaisen kirjallisuuden lukeminen saman ilmiön tai aiheen tienoilta voi olla parhaimmillaan hyvinkin antoisaa, itse tavallisesti kaipaan erityyppistem aihepiirien vuorottelua.  

Olisin toki voinut lykätä Kätilön lukemista, mikäli olisin tehnyt edes alkeellista taustatyötä (huomautettakoon silti, ettei leffakansipokkarini sisällä minkäänlaista takakansi- tai kuvaustekstiä, jossa aihepiiriä olisi valotettu. Ehkäpä kansallissosialistisen Saksan symbolin teoksen kannessa olisi pitänyt herättää mielleyhtymiä, mutta jostain syystä en koskaan ollut tarkastellut kantta niin huolella, että olisin sen havainnut ennen kuin teoksen puolessavälissä. (Tätä en voi selitellä millään; onhan tuo nyt varsin näkyvä.)) Silti pohjoisen Suomen ja Petsamon näkökulma alueellisine piirteineen oli sen verran uusi lähestymiskulma, että aihepiiri ei tuntunut loppuunkalutulta.

Kätilön perusteella voin todeta Ketun miellyttävän erottuvaksi kotimaiseksi kirjailijaksi, jonka teoksia saatan toistekin lukea, vaikka en niitä saman tien ole lukulistaani lisäämässäkään. Ehkäpä syynä saattaa olla se, että kaikista lumovoimaisimpia asioita Kätilössä olivat kieli murteineen ja kulttuurinen ympäristö. Myönnettäköön silti, että Kätilön perusteella Kettu on lukemistani suomalaisista nykykirjailijoista kiinnostavimpia.

---

Katja Kettu: Kätilö (2011/2015)

WSOY. Helsinki.

348s.

Kansi: Mia Selin / Solar Films Inc.