Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri

Viisi eri-ikäistä naista ja yksi mies perustavat lukupiirin kooontuakseen keskustelemaan Jane Austenin romaaneista. Seuraavan puolen vuoden aikana avioliitot joutuvat koetukselle, uusia suhteita alkaa, epäsopivat järjestelyt muuttuvat sopiviksi ja rakkaus löytää kohteensa. Fowler havainnoi taitavasti ihmisluonnon heikkouksia ja sosiaalisen kanssakäymisen raadollisuutta. Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä ja hykerryttävän ironista; se kuvaa hienovireisesti tavallisten ihmisten elämää hieman Annie Proulxin tai Carol Shieldsin tapaan.  

Jane Austen -lukupiiri on paitsi oivaltavasti kirjoitettu ja älykäs ihmissuhderomaani, myös tarina lukemisen itsensä merkityksestä, kirja jonka Jane Austen olisi kirjoittanut jos hän olisi elänyt 2000-luvun Kaliforniassa. Yhteydet Austenin teosten ja nykymaailman välillä ovat herkullisia. Austenin tuotannon tuntemista Lukupiiri ei kuitenkaan edellytä, pikemminkin avaa siihen houkuttelevia näkökulmia.

Olin valmistautunut Jane Austen -lukupiirin lukemiseen aivan yhtä huonosti kuin tavallisestikin uuteen kirjaan tarttumiseen; silti kirjasta ilmestyneen elokuvan arvion joskus lukeneena ja siten teoksen viihteelliseksi päätelleenä olin jo tavallista perehtyneempi tulevaan lukemistooni. Takakansi kuitenkin houkutteli tarkkasilmäistä ihmisten vuorovaikutuksen havainnointia (kirottua, suosikkiaiheeni!) lupailemalla. Teos tarttui matkaani kierrätyskirjahyllystä, joten menetettävää ei suoranaisesti ollut. 

Vaikka "tarkkasilmäisyyden" suhteen ei ollutkaan kyse aivan yhtä räikeästä ja miltei absurdin perättömästä puheesta kuin Stewartin Matkijalinnun kohdalla aikoinaan, huomiot jäivät melko vaisuiksi sen rinnalla, mitä ne olisivat voineet olla. Fowler pysyy sisäsiististi pinnallisella tasolla hahmojen vuorovaikutuksen havainnoinnissa muistaen tunnollisesti ylikorostaa huomioitaan ja siten romuttaa niin lupaillun hienovaraisuuden kuin alkujaan aidosti uskottavat havainnotkin. 

Eräässäkin kohdassa yksi hahmoista selostaa suurella touhulla, kuinka inhoaa ihmisiä, jotka puhuvat toisten päälle ja vievät suunvuoron - estäen tietysti toista hahmoa pääsemästä ääneen. Kuvio, jossa ensimmäinen hahmo keskeyttää toisen on toistettu kolmesti peräkkäin, ettei keneltäkään vain jäisi tämä hienovarainen kerronta huomaamatta. 

Yhteinen periamerikkalainen maailmankuva yhdistää niin jokaista hahmoa kuin kertojaakin, joka ei vaikuta kykenevän ottamaan etäisyyttä itsestäänselvyyksinä pitämiinsä asioihin. Kulttuurillisiin ihanteisiin sopimattomien hahmojen ja ajatusmallien puute antaa teokselle kitkerästi Hollywoodilta maistuvan silauksen. Takakansitekstissä Fowleria verrataan  muun muassa Carol Shieldsiin, mutta vertaus ontuu mielestäni Jane Austen -lukupiirin anteeksipyytävän arkuuden vuoksi. Sen yhden teoksen perusteella, jonka Shieldsiltä olen lukenut, on Shields huomattavasti valmiimpi rikkomaan kaavoja.

Hiukan halvanoloinen Austenin teoksilla ratsastaminen johti aivan odotetusti austenmaisiin juonenkäänteisiin, joissa ylimmän onnen keskiössä on romanssi. Toki erilaisiakin päätöksiä hahmojen tarinoille oli, mutta kaikki ne sisälsivät suurieleisiä dramaattisia käänteitä, kuten onnettomuuksia tai laskelmoituja petoksia. Suuri osa teosta käsitteli Austenin tuotannon analyysia hahmojen toimesta, mikä sinänsä oli ihan kiinnostavaa kyseistä tuotantoa siedettävästi tuntevalle. Hiukan tylsänpuoleiseksi nämä kohtaukset kävivät kuitenkin siksi, että aika harvoja aidosti uusia näkökulmia oli siltikään esitelty. Osa näkökulmista oli tosin sikäli odottamattomia, että ne oli suodatettu anakronistisesti nykyajan kulttuurillisten skeemojen lävitse. 

Toki teoksen jekku ja juju olikin, että hahmot käyttävät Austenin teoksia käsitelläkseen omaa elämäänsä, mutta että aivan oikeasti - ei mitään itsekritiikkiä? Oli kummallista ajatella koulutettujen ja älykkäiden ihmisten pitävän mielekkäänä modernin naisen mentaliteetin liimaamista 1700-luvun naisen käytöksen tai valintojen päälle, joten monet keskustelut vaikuttivat naiiveilta ja käsittelytapa tarkoitushakuiselta. 

Minulle jäi lukupiirikeskusteluista hiukan ristiriitainen olo: ovatko lähestymiskulmat aidosti näin typeriä ja harkitsemattomia vai esitetäänkö parhaillaan jotakin äärimmäisen hienovaraista ja nerokasta kritiikkiä, joka vain jää huomaamatta? Teoksen yleissävyn ollessa mitä on päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Ehkäpä teoksesta saisi enemmän irti, mikäli viitsisi tarkastella perinpohjaisemmin lukupiirikohtauksia, mutta en aivan suoraan sanottuna jaksa uskoa, että mitään mullistavaa tulisi ilmi - onhan koko teoksen ajan koetettu varmistaa, ettei lukijalta menisi yksikään "hienovarainen" vihje ohitse. Loppukin on, jos ei nyt aivan suljettu, niin sovinnaisella tavalla avoin eikä herätä mitään mielenkiintoa jatkoa ajatellen.  

Voin kuitenkin rehellisesti myöntää, että Jane Austen -lukupiiri on lukemastani viihteellisestä kirjallisuudesta sieltä laadukkaammasta päästä. Potentiaalia aidosti koskettavaksi kerronnaksi pilkahteli aina toisinaan, mutta siloittelun ja Hollywood-kerronnan muottiin sovittamisen vuoksi teos pelkistyi tylsähköksi, toisinaan vaisusti sädehtiväksi välipalaksi. 

On helppo uskoa, että tarina kääntyi onnistuneesti elokuvaksi, sillä jo tekstimuodossa Jane Austen -lukupiirillä on taiteellisesti kunnianhimottomalle kirjallisuudelle tyypillisiä elokuvallisia piirteitä. Ellen olisi kuullut puskaradiosta, että Fowlerin teos Olimme ihan suunniltamme on vakavamielisempää proosaa ja jopa kantaaottava, tuskin edes vilkaisisin kirjailijan tuotantoon toiste. Olimme ihan suunniltamme suuntaa siis lukulistalleni ja Jane Austen -lukupiiri takaisin samaan kierrätyshyllyyn, josta tulikin. 

---

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri (2004/2005)

Suom. Arja Kantele

Johnny Kniga. Helsinki.

312s.

Kansi: Kirsi Kujansuu