David Almond: Nimeni on Skellig


Michaelin perhe muuttaa uuteen kotiin ja juuri kun kaikki on hyvin sekavaa ja sotkuista, perheeseen syntyy keskosvauva. Heikko vauva joutuu sairaalaan, ja huoli kalvaa koko perhettä. Vastoin kieltoja Michael hiipii tutkimaan huonokuntoista autotallia ja löytää kuolleiden kärpästen ja hämähäkinseittien peittämän oudon olennon: kalpean ja hauraan miehen, joka vain istuu liikahtamatta. Yhdessä ystävänsä Minan kanssa he kantavat miehen uuteen turvapaikkaan, pimeydestä valoon. Onko mies elävä vai kuollut, totta vai kuvitelmaa?
Vahvatunnelmainen kertomus on voittanut maailmalla lukuisia kirjapalkintoja.
Hävettää hiukan myöntää - näin blogini uljaan debyyttiarvostelun puitteissa - että Nimeni on Skellig lukeutuu niiden teosten joukkoon, joista haluaisin pitää paljon enemmän kuin lopulta kykenen. Toisin sanottuna ensimmäinen lukukertani vuosia sitten oli niin päättäväisen puolueellinen, että onnessani räpsäytin Risingshadow’ssa teokselle neljä tähteä jääden sitten vuosiksi ihmettelemään, miksen koskaan muistellut lukukokemusta erityisen lämpimästi tai oikeastaan lainkaan. Toinen lukukerta viime viikolla paljasti totuuden: yhtään tunne-elämystä ei jäänyt vaalittavakseni, koska Nimeni on Skellig ei loppujen lopuksi ollut minua millään tasolla koskettava kokemus. Seuraavaksi selvitän, miksi. 

Skellig on sievä tarina. Se kuvaa arkipäivän lomasta pilkahtelevaa taikaa lapsen näkökulmasta ja tavalla, jonka pyörteissä lukijalle on pitkälti suloisen yhdentekevää, ovatko tapahtumat totta vai Michaelin mielikuvitusta. Skelligin hahmossa on miltei allegorisia piirteitä, mutta henkilökohtaisesti kiinnostukseni ei koskaan riittänyt pohtimaan teoksen temaattisia ansioita sen syvemmin. Ehkä juuri moinen älyllinen laiskuus oli keskeinen kompastuskiveni Skelligin kohdalla, mutta itse näkisin lukukokemukseni kokonaisena kivikkopuutarhana, josta on vaikea osoittaa yksittäistä varpaanmustuttajaa toista syyllisemmäksi. 

Skellig kylpee monissa pikku ongelmissa. Lyhyeksi teokseksi se sisältää uskomattoman määrän alleviivaavaa jauhantaa ja yhdentekeviä, geneerisiä sivujuonia – aivan kuin keskeisen tarinan ympärille olisi ollut hankalaa keksiä tarpeeksi sanottavaa. Arjen pikku tapahtumat eivät sinänsä ole kirjallisuudessa merkityksetöntä sisältöä, mutta mikäli niiden ainoa anti on ilmeisen itsetarkoituksellinen dialogi, alkaa valmiiksi pureskeltu sisältö tympiä. Kaikeksi onneksi parisataasivuinen romaani ei vielä käy kovin raskaaksi rämpiä lävitse näilläkään höysteillä, mutta satakin sivua lisää olisi ollut jo katastrofaalista pitkitystä. On kaiketi mainittava Skelligin kunniaksi, että ainakin se on ymmärretty pitää lyhyenä. 

Erityisen karvas pettymys kaltaiselleni moniulotteisten hahmojen kiihkeälle etsijälle olivat päähenkilöt. He ovat lapsia, jotka toisinaan unohtavat olevansa lapsia ja puhuvat aikuisten äänellä muka lapsen viattomuuden lävitse, mikä oli pahimmillaan suorastaan tuskallista seurattavaa. Mielessäni kangastelivat Lewisin Narnian tarinoiden lapsihahmot, jotka (ajan käsitysten hengessä toki) käyttäytyivät ja toimivat kuin tyhmät aikuiset. Pahimmillaan Skellig tavoitti tuulahduksen tätä 40-luvun käsitystä lapsihahmojensa esiintymisellä, parhaimmillaan uskottavaa lapsuuden kuvausta. 

Laskin kirjan käsistäni yhdestä asiasta varmistuneena: Nimeni on Skellig on satu – moderni sellainen – mutta ei missään nimessä ole aikuisten tai – varauksella - nuortenkaan kirja. Ehkä alkuperäinen tahtoni pitää teoksesta suunnattomasti oli kangastus jostakin aistimuksesta, että mikäli olisin sen yhdeksänvuotiaana saanut käsiini, olisi se ollut lempikirjojani. Silloin olisin kaiketi nostalgia-arvon siivittämänä lukenut teosta vuosikymmenet liikutuksen kyynelet silmissä.

Voisi ehkä sanoa, että löysin oman Skelligini liian myöhään. 

---

David Almond: Nimeni on Skellig (1998)
Suom. Kaisa Kattelus
Tammi. Helsinki.
175s.
Kansi: Markko Taina

Kommentit

  1. Oho, olipas varsinainen matka lapsuuden muistoihin. Meidän luokalla oli ala-asteella David Almond -kausi, luimme hänen kirjojaan kilpaa. Muistan tämänkin lukeneeni, mutta muistikuvissa on vain vanha köhisevä mies, joka haluaa aspiriinia. Omalla kohdallani taisi käydä sitten niin, että luin kirjan hiukan liian nuorena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Almond-kausi, kiinnostavaa! Itse en ollut kuullutkaan Almondista ennen kuin ostin tämän joskus lukioaikana alelaarista. (Ja oston syykin oli lähinnä se, että pidin Loreena McKennitin kappaleesta Skellig ja halusin tietää, onko teoksilla jokin yhteys. Spoileri: ei ole.) Minulla taas harvoja mielikuvia teoksesta ennen uusintalukua oli sitten puolestaan kiinalaista ruokaa haluava köhisevä mies. Ilmeisesti se köhisevän miehen löytyminen on teoksen järisyttävimpiä hetkiä!

      Ehkä uusintaluku olisi paikallaan sinullakin - olisi kiinnostavaa lukea postauksesi tästä.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat