Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen

Toivo katsoo vierestä, kun isä kohottaa kätensä. Lattialla äiti ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Toivo ei tiedä rakastaako vai väheksyä tuota loputtoman lempeää naista, joka ei nouse puolustamaan itseään. Onko äidin ikuinen optimismi tyhmyyttä vai viisautta? Kumpi loppujen lopuksi voittaa, hyvä vai paha?

Laulajaisen käsittelyssä realismin karvaanmustasta pellosta nousee toivonvihreitä versoja ja surrealistisen satumaisia hedelmiä. 

Äärettömän Hyvä Nainen on niitä romaaneja, jotka jäävät vainoamaan. Kampaajakohtaus pyöri mielessäni varsin pitkään jälkeenpäin, vuosia, ja tämän kohtauksen haamu sai Äärettömän Hyvän Naisen valikoitumaan uudelleenluettavien pinoon. Lukukokemus oli jälleen yhtä kamala, mutta sitä toisaalta odotinkin. Kamalalla tarkoitan toki sitä, kuinka karu teoksen maailmankuva on. Karuudessaan se on silti uskottava ja rehellisen traaginen - tietysti riippuen siitä, miten lopun tulkitsee. Itse jätin sen tyynesti tulkitsematta kokonaan, mistä lisää alempana. 

Äärettömän Hyvä Nainen on omalla tavallaan tärkeä teos. Itseäni ovat aina kiinnostaneet tarinat vääristyneistä ihmissuhteista ja elämästä niiden mutkissa, ja Laulajainen on kertonut tarinan monisyisesti, aidosti ja koskettavasti. Ainoa suoranainen ongelmani teoksen kanssa olivat jälkipuolen surrealistiset osuudet. Ne olisivat selvästi vaatineet kokonaisen analyysin temaattisten merkitysten ja teesien esille kuorimiseksi, mutta itselläni harvoin riittää jaksamista moiseen. Tulos oli siis edellä kuvatun kaltainen: luin toki teoksen kannesta kanteen, mutta surrealistiset kohdat jäivät minulle kaikista etäisimmiksi. 

Yleistäen voisi sanoa, ettei surrealismi kirjallisuudessa ei ole suosikkiasioitani. Etenkään hyppäys realistiseen otteeseen pyrkivästä kuvauksesta surrealistiseen kerrontaan saati noiden kahden onnellinen sekoittaminen ei ollut erityisen miellyttävä temppu oman lukukokemukeni kannalta. Yllätyskeikahduksen seurauksena minulle jäi myös epämääräinen kaiherrus mielen takanurkkaan, että kirjan todellinen sanoma oli koodattu surrealistisiin lukuihin, ja nyt jäin siitä harmillisesti paitsi. 

Surrealismiin poikkeava rakenne on ajatuksena erittäin kiinnostava ja kaiketi toteutuksenakin, mutta temaattiseen tulkinnan ollessa analyyttinen heikkouteni niin harjaantumisen kuin kiinnostuksenkin osalta, annoin tulkintayritysten olla - kysehän oli loppujen lopuksi vapaa-ajan lukuhommista. Suuren finaalin ja sovituksen vaikutelma välittyi silti, vaikka keskeisen sanoman tarkat piirteet häälyviksi jäivätkin. 

Teoksen kieli jäi mieleeni ilmaisuvoimaisena. Se ei missään vaiheessa tunkeutunut lukijan ja tarinan väliin suurieleisesti, vaan kuljetti eteenpäin tuoden toisinaan jonkin kielikuvan mausteeksi. Mieleenpainuva kielen piirre teoksessa oli äidin puhuma murre, jonka merkitys hahmon rakentumiselle oli korvaamaton. Murteiden käyttö kaunokirjallisuudessa tai ylipäätään kirjoitettuna kai jakaa ihmisiä, mutta itse olen aina pitänyt murteista - sillä varauksella, että niistä saa selvää. Murteisiin liittyy mielikuvia, mitä on käytetty hyväksi Äärettömän Hyvässä Naisessa. Äiti on omassa maailmannurkassaan pysyttelevä, vaatimaton olento, joka ei puhettaansakaan turhaan sui minkään standardin mukaiseksi.

Tämän teoksen perusteella Laulajainen vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjailijalta. Takakansi mainitsee hänen olevan tunnettu novelleistaan, joten ehkäpä hänen muuta tuotantoaan olisi syytä kirjata loppumattoman lukulistani häntämaille. 

---

Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen (2009)
Like. Helsinki.
238s.