Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia

Hulluuden mahdollisuus kulkee mukanamme kuin varjo. Hulluus kytkeytyy paisi ihmisen mieleen ja kehoon myös ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Hulluuden historia selvittää, miten hulluus on eri aikoina koettu, miten sitä on länsimaisessa kulttuurissa selitetty ja miten hulluja on kohdeltu ja hoidettu.

Teos kuljettaa lukijan antiikin traagisesta hulluudesta keskiajan narrien ja noitien pariin sekä valistuksen "humaanin" psykiatrian kautta psykoanalyysiin ja psykofarmakologiaan. Se näyttää, millä tavoin psykiatreista tuli uusia hulluuden ammattilaisia, hulluus muuttui lääketieteelliseksi mielisairaudeksi ja mielisairaalalaitos syntyi.

Matkan varrella vastaan tulevat monenlaiset hullut tai sellaiseksi tulkitut: niin synkkyyden alhossa vellovat melankolikot, taivaallisissa korkeuksissa vierailevat skitsofreenikot, raivopäiset maanikot, pakkovaeltajat, neurootikot, riivatut, hysteerikot kuin kylähullutkin.

Hulluuden historia tuo silmiemme eteen ihmisluonnon moninaisuuden ja ihmisyyden arvoitukset - hulluus elää ajan virrassa.

Olin vähän yllättynyt, kun huomasin, että en ollut koskaan kirjoittanut blogiini Hulluuden historiasta. Se johtunee lähinnä siitä, että blogin alkuaikoina pidin periaatteena blogata vain lukemistani kaunokirjallisista teoksista, ja tietokirjoista jätin kirjoittamatta blogiin. Kun päätin toisin, olin jo suhteellisen hiljattain lukenut Hulluuden historian, ja uudelleenluvun ajankohta oli vasta nyt.

Olen kuitenkin joitakin vuosia sitten blogannut teoksen ns. jatko-osasta (itsenäinen teoksensa, toki) Kipeät sielut, joka keskittyy mielenterveyden aatehistoriaan Suomessa. Tämä kirjoittajan aiempi teos on laajemmin länsimaista "hulluuden" aatehistoriaa ja hoitofilosofioita käsittelevä yleisteos, ja ulottuu antiikista nykypäivään, kun taas Kipeiden sielujen painopiste on selkeästi 1900-luku. Täytyy kyllä sanoa, että Hulluuden historian lukeminen alkoi innostaa tarttumaan Kipeisiin sieluihinkin uudelleen. Onneksi omistan ne molemmat!

Teoksen hienoimpia ansioita on mielestäni inhimillinen suhtautuminen mielisairauksiin ja muihin ihmisen mieltä kuormittaviin tekijöihin. Nykypäivän mediaa seuraavana pistin merkille, että inhimilliset ja ihmiselämää sekä sen monimuotoisuutta arvostavat puhetavat ovat harvassa. Tämän teoksen lukeminen on kuin joisi hirveään janoon jotakin raikasta. Se, että ihmiselämän moninaisia muotoja ja yksilön ja yhteiskunnan muovaavia tekijöitä arvioidaan näin tasapainoisesti ja ihmisläheisesti on valitettavasti valtavirtatiedonvälityksessä käymässä harvinaiseksi.

Jo ensimmäisestä lukukerrasta asti olen pitänyt kiehtovana juuri aatehistoriallista näkökulmaa. Olisi varmasti ollut ihan kiinnostavaa lukea ihan vain historiikki siitä, miten aikojen halki on hoidettu erilaisia mielenterveyden häiriöitä, mutta hoitotapojen ja koko alan lääketieteellisen kehityksen kytkeminen muihin yleisiin yhteiskunnallisiin ja aatteellisiin virtauksiin. Ajatus siitä, mikä aiheuttaa mielen häiriötä ja mikä niitä estää ja parantaa on vaihdellut aikojen saatossa.

Sitten on tietysti nostettava esiin se teoksen ytimessä oleva kysymys "hulluudesta", jota palaan usein miettimään: kuinka "hulluus" on aikasidonnaista, ja kuinka diagnostiikan muutos muovaa sitä, mikä ylipäätään nähdään sairautena tai terveytenä. Teoksen otsikko on tarkoituksella epämääräisempi "hulluus", koska samanlaisetkaan oireet eivät kaikkina aikoina ole olleet merkki sairaudesta tai hoidon tai eristyksen tarpeesta. 

Hulluus ja sen hoidot sisältävät siis myös asioita, jotka eivät ole siinä mielessä yksiselitteisesti sairauksia, että ne aina ja kaikissa ympäristöissä tuottaisivat vaikeuksia, toimintakyvyn menetystä tai kärsimystä ihmisen elämään. Esimerkiksi liian seksuaalisesti aktiivinen nainen saattoi saada diagnoosin mielenterveyden häiriöstä vielä 1900-luvun puolellakin. Orjuudesta karkaaville voitiin diagnosoida "pakohulluus" ja alaluokkaan kuuluvien mielenterveyttä alettiin epäillä esimerkiksi liian vaeltelevan ja työinnottoman elämäntavan perusteella.

Tästä väkisinkin alkaa lukijana pohtia, että nykypäivän mielenterveysongelmat usein liittyvät tehokkuuteen ja tuottavuuteen, tai siis niiden puutteeseen. Jatkuvaa tehostamista ja optimointia korostavan yhteiskunnan sellaiset jäsenet ovat siis sairaita, jos ne eivät voi tai halua jatkuvasti tehostaa ja optimoida omaa elämäänsä ja toimintaansa.

Karmeat mielisairaalat ovat yksi erityisesti kauhugenren teoksissa esiintyvä klisee. Tämän teoksen myötä kävi minullekin ilmi, että kauhun ja mielisairaalan yhdistämisellä on perusteita. Ei siis siten, että mielisairaalat olisivat yleissääntönä olleet jotakin kammottavaa, vaan että mielisairaaloissa on todella tehty asioita, jotka voisivat täyttää kidutuksen tai pahoinpitelyn tunnusmerkit - ja totta kai suurelta osin potilaalta lupia tai suostumuksia sen enempää kyselemättä. 

Parempaa ei tosin aina ollut sairaalan ulkopuolellakaan, vaan kotona hoidetut "hullut" saattoivat myös viettää vuosikymmeniä yhteen paikkaan kahlittuina (tämä on muuten sen "seinähullu"-ilmaisun alkuperä). Ylipäätään mielisairaaloiden kehitys ja hoidon tavat ovat teoksessa suurena mielenkiintoisena teemana diagnostiikan lisäksi.

Lääketieteen muun historian rinnalla kulkeva kuvaus mielisairauksien hoidoista oli valaisevaa. Hulluuden historia kuvaa osuvasti sitä, kuinka samanlaisia lääketieteellisiä läpimurtoja kuin esimerkiksi antibiootit ei ole psykiatriassa saatu. Vaikka psyykenlääkkeet olivat valtava käänne psykiatrian historiassa ja vaikka nykypäivänä kaikenlainen aivokuvantaminen on yleistynyt, mitään samanlaisia varmuuksia sairauksien synnystä ja siten niiden ehkäisystä ei ole kehittynyt kuin muussa lääketieteessä.

Teoksen lopussa on myös luku nykypäivän terapiakulttuurista ja diagnosointiin kannustavasta puheesta, joka on läpäissyt länsimaisen yhteiskunnan. Kohta herätti ristiriitaisia tunteita, koska vaikka omalla kohdalla diagnoosikeskeinen puhetapa on tuonut itseymmärrystä ja parantanut elämänlaatua merkittävästi, on kieltämättä erikoista, että tämä itseymmärrys muovautuu juuri poikkeamien ja ongelmien analysoinnin kautta. On varmasti totta - erityisesti juuri tässä teoksessa kuvattujen kehityskulkujen pohjalta - että toisenlaisessa yhteiskunnassa itseymmärrykseen ei tarvittaisi juuri diagnooseja, vaan se voisi kasvaa ja kehittyä jotakin muuta kautta.

Hulluuden historia on senkaltainen ajaton tietoteos, joka kestää tarkastelua ja on varmasti aivan yhtä mielenkiintoista luettavaa vuosikymmenien päästäkin. Vaikka tietenkään sitäkään ei ole kirjoitettu tyhjiössä ja oman aikakautemme arvostukset ja ajatukset ovat pohjana, on teos siitä varsin tietoinen. Jo nyt nykypäivää kuvaavasta luvusta osan huomaa sellaiseksi, että kymmenen vuoden aikana ollaan jo edetty johonkin suuntaan. Toisaalta teos on samassa luvussa tarkkanäköisesti arvioinut joitakin julkaisuaikansa kehityskulkuja ja niiden muovautumista tulevaisuudessa, eli tämän blogitekstin kirjoitusajankohtana.

Jos minun pitäisi antaa vinkki yhdestä oikein hyvästä tietokirjasta, mainitsisin aina vain tämän teoksen.  Se on tieteellisesti lähteytetty, hyvin kirjoitettu ja sivistynyt teos. Kipeät sielut on hyvä vaihtoehto, jos kotimainen historia kiinnostaa enemmän kuin kansainvälinen - molemmissa käsitellään aihetta yhtä ansiokkaasti, vain rajaus on eri. Tämä teos paitsi sivistää, myös mielestäni vapauttaa ajattelemaan "hulluutta" monimutkaisena vyyhtenä biologiaa, yhteiskuntaa, sosiaalisia suhteita ja arvoja - eli ihmisyytenä.

---

Petteri Pietikäinen 2013/2014: Hulluuden historia

Gaudeamus. Helsinki.

456s.

Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics