Scott Lynch: Red Seas Under Red Skies
The Thorn of Camorr has never walked away from a score.The Sinspire has never reliquished a coin not won on their gaming tables.The Bondsmagi have never allowed a man to cross them and live.By fair means or foul, some of these things are going to change...
Tämä teos oli kaikin puolin ominaisuuksiltaan sellainen, että se pitäisi olla helppo aloittaa: kestosuosikkini jatko-osa jota en ole koskaan vielä lukenut, omassa hyllyssäkin vielä, ja edellisen osan lukemisesta englanniksi ei ole vielä kohtuuttoman kauan aikaa. Jostain syystä lukeminen ei vain lähtenyt käyntiin, ei sitten millään. Kaipa on niitä oikeita ja vääriä hetkiä aloittaa kirja, mutta tämä ei aluksi alkanut vetämään edes optimoiduissa lukuolosuhteissa, eli hyvässä lukupaikassa loman aikana. Ensimmäisten kymmenen sivun jälkeen meni useampi kuukausi ennen kuin palasin jatkamaan.
Kyllähän se siitä sitten lähti hiljakseen etenemään, mutta jotenkin iski ensimmäisen sadan sivun kuluessa uskon puute: vaikka sarjan ensimmäisen osan olen lukenut moneen kertaan ja siinä on nostalgista arvoa, samojen hahmojen uudet seikkailut eivät yhtäkkiä osanneetkaan viehättää. Teoksen alussa tuntui vain siltä, että kaikki oli jotenkin niin nähty. Arvailin mielessäni käänteitä, joita teos voisi mahdollisesti tehdä, perustuen aiemman osan vauhdikkaaseen logiikkaan.
No, kyllähän se siitä sitten alkoi kuitenkin hiljakseen vetää. Kannen ja nimen perusteella - ja esipuheessakin tähän viitataan - kyseessä oli meriseikkailuihin sijoittuva sarjan osa. En silti usko olevan aivan valtava juonipaljastus, että merille lähtö kuitenkin esiteltiin juonessa vasta parinsadan sivun kohdalla. Noin kolmasosa teoksesta oli luettu ennen kuin ankkurin nosto tuli edes puheeksi, ja toiset sata sivua vierähti ennen kuin aaltoja päästiin kyntämään. Ehkäpä sekin jotenkin vaikutti teoksen alkupuolen hitaaseen vaikutelmaan, kun varsinaisen premissin rakennukseen meni jo tämän verran sivutilaa.
Olin ilmeisesti sisäistänyt ensimmäisen teoksen kohdalla sarjan logiikan, nimittäin että kaikki menee aina jollakin tavalla pieleen, ja mitä kriittisempi vaihe hahmojen seikkailuissa, sitä massiivisemmin kaikki romahtaa. Lopulta pääparivaljakko Locke Lamora ja Jean Tannen aina jallittavat tiensä ulos mitä ihmeellisimmillä tavoilla.
En sinänsä siis valita, koska tämähän on juuri sitä sarjan ydintä: monimutkaisia juonitteluita, jotka aina menevät hirvittävällä tavalla pieleen mutta joista aina myös selvitään jollain viihdyttävällä - tai hirveällä - ja vauhdikkaalla tavalla. Edellä mainitut arvailuni osuivat yllättävän usein oikeaan suuntaan, kun vain pohdin, mikä voisi olla se tapa jolla homma menisi pahiten penkin alle. Ja kyllähän ne välillä pääsivät yllättämäänkin.
Kuten teoksen nimestä arvaa, luin sen englanniksi. Syyhän on se, että teosta ei ole käännetty suomeksi. En ole mikään innokas englanninkielisten kirjojen lukija, vaikka englantia tuleekin muodossa tai toisessa luettua päivittäin ja hyvin harvoin tulee enää sellaisia sanoja tai ilmaisuja vastaan, joiden merkitystä ei tuntisi edes suuntaa-antavasti. Kuitenkin rakastan lukea kirjoja suomeksi, ihan vain rakkaudesta kieleen. Lisäksi kärsimättömänä lukijana se pienikin hidastus lukutahtiin, jonka vieras kieli tuo, on välillä suorastaan turhauttavaa.
Tällä kertaa kuitenkin niitä vieraita sanoja ja ilmaisuja oli erityisen paljon: en osaa merisanastoa kovin kattavasti suomeksikaan, saati englanniksi. Pidin silti todennäköisenä, että pystyisin lukemaan teoksen läpi ilman, että niitä sen enempää alkaisin opiskelemaan. Se arvio osui aivan oikeaan, mutta lukutahdin kustannuksella. Luin teosta eteenpäin sellaista mateluvauhtia, että alun tahmeus maailmaan uppoamisessa teki kokemuksesta tuplatahmean.
Ei se silti mitään: lopulta Locke Lamoran kekseliäiden ja nokkelien seikkailujen lumo paistoi lävitse ja seurasin teoksen juonta sitä kiinnostuneempana mitä pidemmälle etenin. Olin luottavainen, että teoksen lennokas juoni saisi jonkin oikean ja ykkösosan tavalla tyydyttävän päätöksen eikä fantasiasarjojen kakkososia vaivaavaan päätösosan pohjustamiseen langettaisi. Kuitenkin luottamus alkoi loppua, kun teoksen viimeinen kolmannes alkoi, eikä samanlaisesta koko ajan katastrofin partaalla olevasta ja käänteitä vilisevästä myllytyksessä ollut merkkiäkään kuin ensimmäisen osan finaalissa.
Viidenkymmenen sivun päässä lopusta olin jo pettynyt: teos tuntui loppua kohden liikkuvan kaiken aikaa kauemmaksi siitä Locke Lamora -seikkailuista josta olin niin pitänyt ensimmäisessä osassa, ja käynyt ihan hauskaksi, mutta melko ennalta-arvattavaksi geneeriseksi fantasiaseikkailuksi. Hieman halpamaiselta tuntui myös lopun käänne, jossa monta kuukautta pohdittu umpisolmu yhtäkkiä ratkeaa "miksi emme tätä ajatelleet" -oivalluksella ja muutamalla suoraviivaisella tempulla, kun edellisessä teoksessa vastaavan vaikean tilanteen ratkaisu oli henkeäsalpaava kujanjuoksu, jossa aina pelastauduttiin täpärästi viime hetkellä.
Teosta kauttaaltaan kannatteleva puoli oli pääduon hahmonkehitys ja hahmojen pitäminen hyvin tunnistettavina omina itsenään. Sen vuoksi olin valmis antamaan tälle sarjan kakkososalle anteeksi paljonkin, vaikka en ihan voikaan hyväksyä alussa lupaavasti rakennetun jännitteen jämähtämistä ja sitten melko epätyydyttävää ja puolihuolimatonta ratkaisua, aivan kuin juuri juoninnat ja monimutkaiset suunnitelmat eivät olisi olleet juuri sitä edellisen teoksen kovaa ydintä. Lopuksi jäi olo, että oikeastaan ne parisataa sivua merillä eivät juoneen tai edes hahmonkehitykseen lopulta antaneet ihan hirveästi, vaan ne olisi voinut leikata pois ilman merkittäviä menetyksiä.
Kaikki muutokset verrattuna ensimmäiseen osaan eivät olleet kuitenkaan huonoja. Tämä toinen osa tuntui sisältävän paljon vähemmän väkivallalla ja muulla inhalla mässäilyä, mikä mielestäni ei vienyt mitään lukukokemuksesta pois, vaan pidin ihan tervetulleena suuntana. Edellisessä osassa se olikin ainoa lukukokemusta hieman omaan makuuni haitannut piirre, koska se vaikutti monelta osin hieman tarpeettoman itsetarkoitukselliselta.
Lopputuloksena teoksesta jäi hieman ristiriitainen olo. Toisaalta viihdyin, mutta toisaalta rima laski kaiken aikaa teoksen loppua kohden, ja jotenkin odotin vielä viimeisen sadan sivunkin alkaessa, että milloin tässä alkaa se varsinainen juonittelu, jota alussa vielä oli jonkin verran ollut. Jäi hieman sellainen vaikutelma, että kirjan alkuosaa oli kirjoitettu vielä heti ensimmäisen osan perään, mutta sitten meriseikkailuja ei ollutkaan saatu oikein istumaan tarinaan ja lopuksi juonet vain piti vetää jotenkin nopeasti yhteen. Alussa ollut "tämä on nähty" -fiiliskin vaihtui loppua kohti toiveeseen, että olisipa loppu ollut edes hieman alun kaltainen, se kun sentään oli tunnistettavaa Locke Lamora -seikkailua.
Kaipa tämän voi vielä joskus lukea, mutta hieman erilaiseen lukunälkään kuin ensimmäisen osan. Aivan pelkkää trilogian kolmannen osan pohjustusta tämä ei ollut sinänsä, vaan pääjuoni kyllä sai ihan selkeän loppuratkaisun, mutta joitakin ykkösosan lopussa jo jännittämään jääneitä ja kakkososan alussa vielä paljon muistuteltuja juonilinjoja ei edistetty yhtään - ne säästetään selvästi kolmanteen osaan. Neljäs osahan on sarjaan ilmestynyt reilusti kolmen ensimmäisen osan jälkeen, enkä sitä edes omista, tuskin luenkaan ellei kolmas osa pääty jotenkin todella epätyydyttävästi. Katsonpa sitten ensi kesänä, jos olisi kolmannen osan vuoro.
Gentleman Bastard -sarja
Red Seas Under Red Skies
The Republic of Thieves
The Thorn of Emberlain
---
Scott Lynch 2007/2017: Red Seas Under Red Skies - The Gentleman Bastard Sequence: Book Two
Gollancz. Lontoo.
630s.
Kansi: us-now.com
Kommentit
Lähetä kommentti