Ōoka Shōhei: Tulia tasangolla

Sotaromaanien joukossa ainoalaatuinen. Tyynesti kirjoitettu tarina ihmisestä paljaimmillaan. 

Tarinan alkaessa tapaamme Filippiinien Leyte-saarella Japanin hajalle lyödyn armeijan rippeitä, joista viimeisetkin järjestyneen toiminnan merkit ovat katoamassa. Tässä vaiheessa ei missään ole sijaa niille, joita muutenkin odottaa varma kuolema, ja sellaisena pidetään sotamies Tamuraa, tuberkuloosin merkitsemää miestä. Hän joutuu heitteille yksiköstään. Näin alkaa hänen erämaavaelluksensa: yksinäinen, nälkiintyvä mies kulkemassa päivästä toiseen vieraalla, autiolla seudulla, missä toisen ihmisen kohtaaminen on harvinaista. Kun tämä vihdoin tapahtuu, joutuu inhimillisyys äärimmäiselle koetukselle. Draama huipentuu Tamuran kohdatessa kaksi omaa asetoveriaan: nälkä ja se uskollisuus, joka liittää hädänalaisia yhteen, kamppailevat miesten sieluista.

Heti kun eteeni sattuivat tämän kirjan tiedot kirjaston hakujärjestelmässä, olin kiinnostunut. Toista maailmansotaa japanilaisesta näkökulmasta kuvaava teos, ja vieläpä julkaisumaassaan palkittu? Tästä on nähtävä, mistä on kyse. Ja kuten vähän osasinkin odottaa, ei mistään ihan valtavan mullistavasta noin nykynäkökulmasta, mutta kun ottaa huomioon, että Tulia tasangolla on kirjoitettu heti 50-luvun alussa, on sillä takuulla ollut merkitystä ilmestyessään. On tätä tituleerattu ilmeisesti sodanjälkeisen kirjallisuuden tärkeimmäksi teokseksi Japanissa, ja se on tietysti melkoista.

En kuitenkaan tiennyt etukäteen teoksesta kuin kaksi asiaa: toinen maailmansota ja Japani. Kesti hetki, ennen kuin ymmärsin, että teoksen miljöönä on Filippiinit, jossa Japanin valloitusjoukkojen rippeet käyvät sotaa yhdysvaltalaisia joukkoja vastaan. Päähenkilö ei kuitenkaan näihin kahakoihin juuri osallistu. Teoksen tarina ei kerro niinkään sodasta, vaan ihmisluonnosta äärimmäisissä olosuhteissa, ja sota sattuu olemaan ensinnäkin äärimmäinen ja toisekseen ilmestymisajan ilmastossa oleellinen olosuhde. 

Vaikka Tulia tasangolla on luonnehdittavissa sotakirjallisuudeksi, se ei suoranaisesti käsittele ihan kauheasti sotaa, eikä varsinkaan toista maailmansotaa. Sotaolosuhteet näyttäytyvät lähinnä niukkuuden tilana ja kertojan mielen kautta suodattuneina välttämättöminä, kontekstittomina, epämääräisinä ajatuksensirpaleina siitä, että aina ei ole ollut näin. Nämä sirpaleet etääntyvät sivilisaatiosta, mitä pidempään päähenkilö samoilee metsissä ja pelloilla nälän kurittamana ja hyvin vähäisin ihmiskontaktein.

Tietysti on tämän teoksen kohdalla mainittava myös kannibalismi, joka on keskeinen motiivi teoksessa.  Mitään kauhukirjallisuutta Tulia tasangolla ei ole, vaikka tietysti sotakuvasto ei kovin kevyttä ole, ja kannibalismissa ei ryvetä, vaan kohdataan elämän ja kuoleman kysymyksiä. Suhde syömiseen ja kehollisuuteen luotaa ihmisyyden rajoja ja pohtii kysymystä, mitä on elämä ja ihmisyys.

Tämä ei siis ole sitä sotakirjallisuutta, jossa itse sotimista kuvattaisiin puuduttavan loppumattomin yksityiskohdin. Niitäkin on tullut luettua. Kuten edellä mainitsin, Tulia tasangolla käsittelee ihmisen mieltä sodan olosuhteissa, ja nekin kohdat, joissa varsinaista taistelua tapahtuu, ovat sumuisia ja nopeasti ohitse. Paljon suuremman roolin teoksessa saa Filippiinien luonto, jota kuvaillaan hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Suoraan sanottuna pidän tällaista sotakirjallisuutta paljon mielekkäämpänä kuvauksena sodasta kuin asemien ja linjojen pikkutarkkaa kuvailua, joista jää aina niin tekninen - ja kyseenalaistamaton - sävy. Tulia tasangolla ei missään nimessä ole sotamyönteinen teos. Mutta ei se myöskään käsittele kuin korkeintaan kevyesti sivuten mitään sellaista, joka saisi lukijansa - veteraanit? - tuntemaan olonsa epämukavaksi (*köh* sotarikokset *köh*). Mutta sen vähän mitä 50-luvun sotakirjallisuudesta tiedän, vaikuttaa tämä lähestymistapa olleen suorastaan maailmanlaajuinen trendi. 

Tulia tasangolla on nopealukuinen, sivut kääntyvät vauhdilla intensiivisyydestä huolimatta. Oli mielenkiintoista lukea sodanjälkeistä kirjallisuutta toiselta puolelta maailmaa ottaen huomioon, että Suomessa sotakirjallisuudella on ollut ja edelleenkin on jossain määrin hyvin vankka asema kirjallisuuskuvioissa. Melkein tuntuu, että "vakavasti otettavaksi" kirjailijaksi pääsee täällä vasta sitten, kun on kirjoittanut jostain sodasta jotain. Mutta se on jo aihe erikseen.

Japanilaiseksi kirjallisuudeksi on huomionarvoista, että tässä teoksessa on hyvin selkeitä ja vahvoja kristillisten teemojen aineksia. Toki (katolinen) kristinusko on Japaniin levitetty alun perin jo vuosisatoja sitten, mutta vähemmistönä ja välillä vainottunakin vähemmistönä japanilaiset kristityt ovat joka tapauksessa olleet.

Olen kuitenkin 1900-luvun japanilaisesta fiktiosta saanut sen kuvan, että suhtautuminen on yleisesti ottaen hieman oudoksuva mutta melko välinpitämätön, ja siksi jäi mietityttämään, miten näin vahvasti kristillinen teos on saanut niin suuren suosion. (Olen kyllä ymmärtänyt, että tämän teoksen elokuva-adaptaatioissa - tuorein on muuten vuodelta 2015 - kristillisyyttä ei ihan tällä tavalla käsitelty.) Ehkä se on sitten vain ollut erikoinen sivujuonne, ja sodasta selvinnyttä kansaa puhutteleva osuus on ollut ihan muualla.

Kannesta on sanottava - vaikka paperikannet olenkin nähnyt vain Google-haun avulla - että minusta tässä suomennoksessa se on ihan oivaltava, joskaan en ole varma, onko kannen tekijä ihan ymmärtänyt sen symboliikan syvyyksiä, joihin tässä sukeltaa (säteittäiset roiskeet ja kaikki). Ainakaan teoksen teeman kanssa se ei käy aivan yksiin, ja tuntuukin todennäköiseltä, että kannen takana on suoraviivainen ajatus "sota = veri ja Japanin lipun punainen pallo voisi olla verta" ja siinä kaikki. 

On mukavaa päästä lukemaan teoksia, jotka ovat klassikoita julkaisumaassaan. Minusta se auttaa pääsemään jollain uudella tavalla sisään kulttuuriin ja sen piirissä olevien ihmisten elämää koskettaviin asioihin. Onneksi klassikoita käännetään varmemmin kuin muita teoksia, joten odotan löytäväni lisääkin klassikoita Aasiasta vain etsimällä. Tämän teoksen ainoa suomennospainos on tosin 60-luvulta, mutta onneksi on kirjastot ja niiden varastot, joista ei toivottavasti ihan kaikkea heitetä pois.

Katsoin lukukokemukseni päätteeksi elokuva-adaptaation vuodelta 1959, kun se sattui olemaan Youtubessa englanniksi tekstitettynä. Se oli hyvin tyypillinen aikansa adaptaatio, eli repliikkejä ja miltei kuvakulmiakin myöten uskollinen alkuteokselle. Mutta tietysti paljon päähenkilön sisäisestä pohdinnasta, jota alkuteoksessa riittää, oli jätetty pois. Muistaakseni yhdessä kohtauksessa oli voice over, muuten päähenkilön sisäinen maailma jätettiin näyttelijäntyön ja niiden harvojen repliikkien varaan. Ei sillä, mielenkiintoinen elokuvakokemus, ja elokuvallisesti ja visuaalisesti oikein kiinnostava.

P.S.  Ō-kirjaimesta: ihmettelin aiemmin kesällä tämän tuplavokaalia ilmaisevan kirjoitusmuodon taivuttamista suomeksi siten, että sanaan tulee kolme vokaalia peräkkäin ("Nikkōon"). Niinpä kirjailijan sukunimi kiinnitti heti huomioni, ja ihmettelin sitä. Kysyin sitten asiaa paremmin tuntevalta tälle selitystä, ja toden totta: kirjailijan nimessä on kuin onkin kolme O-vokaalia peräkkäin. Eipä siinä sitten mitään.

---

Ōoka Shōhei 1951/1964: Tulia tasangolla
Suom. Kyllikki Härkäpää (saksannoksesta)
Weilin+Göös. Helsinki.
231s.