Marjatta Jaanu-Schröder (toim.): Jaavalaisia legendoja

Jaavalaisia legendoja sisältää viisi tarua ja legendaa Indonesiasta. Jaava on Indonesian pääsaari, jolla on rikas vuosituhansien kulttuuri. Tämän kirjan kertomuksista neljä on animistis-hindulais-buddhalaiselta ajalta ja yksi islamilainen legenda. Esipuheessa kerrotaan legendojen taustasta. 

Olen Aasia-projektini kautta huomannut, että on olemassa kokonaisia maita, joista ei löydy (ainakaan lähikirjastosta, vaikka onkin maakuntakeskuksen pääkirjasto) mitään kyseisessä maassa julkaistua kirjallisuutta suomennettuna. Tällaisia maita ovat mm. Malesia, Myanmar ja Laos. Se on varsin harmillista. Nämä nimet jäävät siis tämänkin projektin jälkeen karttaan alueina, joiden kulttuurista tiedän hyvin vähän, jos mitään. 

Onneksi kuitenkin Kaakkois-Aasiassa on edes yksi maa, jossa tuotetusta kirjallisuudesta on käännetty jopa useampi teos eri kirjailijoilta ja aikakausilta. Luin viime talvena mieleenpainuvan indonesialaisen romaanin, joka vei syvälle Indonesian kulttuuriseen alitajuntaan. Tämä teos sopii oikein hyvin täydennykseksi historiallisella perspektiivillään.

Tätä kokoomateosta ei toki ole julkaistu Indonesiassa, mutta se pohjaa useaan indonesiankieliseen ja siten mitä ilmeisimmin Indonesiassa ilmestyneisiin teoksiin 1980-2000-luvuilta. Voin hyväksyä tämän teoksen projektiini osuvaksi sikäli, että tähän teokseen kootut tarinat ovat mitä ilmeisimmin siis aika lailla suoria käännöksiä. Harmillisesti esipuheessa ei avata juurikaan toimitusprosessia, vaikka siinä kiinnostavasti käydäänkin pikatiivistys Indonesian monivaiheisesta historiasta ja vanhan kulttuurin kulmakivistä.

Lisäksi esipuheessa eritellään tiedonhaluiselle lukijalle mukavan yksityiskohtaisesti kielellisiä seikkoja, ja onpa mukana pieni sanastokin tarinassa esiintyvistä kulttuurisidonnaisista sanoista, joita on vaikea kääntää suoraan. Esipuheen ansioita ovat kielellinen ja historiallinen kontekstointi, mutta olisin silti toivonut vielä tarkempaa toimituksellista kontekstointia. 

Esipuheessa ei valitettavasti selviä kuin yhdenkään legendan syntyaika. Osalle tarinoista on annettu historiallinen yhtymäkohta, joka antaa osviittaa tarinoiden aikaisimpien muotojen aikaisimmasta mahdollisesta esiintymisestä. Jäi silti aika paljon vaivaamaan, mikä on näiden tarinoiden historia ja missä muodossa ne ovat selvinneet nykypäivään. Niiden merkityksestä kertoo se, että vielä nykypäivänäkin niistä tehdään uusia teoksia, mutta sen enempää lukija ei tästä teoksesta saa taustoitusta.

Sitten itse tarinoihin, tai taruihin, tai legendoihin. Viisi tarinaa sisältävät satuelementtejä, jotka tuntuvat olevan jollakin tavalla universaaleja: on ylhäisiä päähenkilöitä, puhuvia eläimiä ja opetus lopussa. Lisänä on kuitenkin jaavalainen miljöö ja kulttuuriin liittyviä seikkoja, jotka tekevät näistä tarinoista luonteikkaita ja kiehtovia lukea. 

Esimerkiksi jokaisen prinssin ja prinsessan hyveisiin muistetaan mainita hillitty ja kaunis käytös, ja kruununperillinen voikin olla kuninkaantytär, joka kuitenkin vetäytyy viisaaksi erakoksi vuorelle ja laskeutuu sieltä neuvomaan seuraavia hallitsijoita. Esipuhe muistuttaakin, että perinteiseen animistispohjaiseen indonesialaiseen tapakulttuuriin on kuulunut tasa-arvo sukupuolten välillä.

Tarinoiden kielestä sen verran, että kaunokirjallisena tekstinä ne eivät erityisesti loistaneet, etenkin, kun joukkoon oli eksynyt muutamia kielioppivirheitäkin sinne tänne. Teksti oli kyllä pääsääntöisesti sujuvaa, mutta välillä huomasi itse miettivänsä, miten esitetyn asian olisi voinut sanoa sujuvammin suomeksi. Suosikkitekstini tässä kirjassa lienee lopulta mielenkiintoinen esipuhe, vaikka toki olen iloinen, että tutustuin itse tarinoihinkin.

Jäin miettimään lisäksi tyyliä, joka oli omaan silmääni jonkin verran lastenkirjamainen. Esimerkiksi huudahduksia ja ääniefektejä ("Oiiiiii!" tai "Hahahahaaaaa" tai "Loiskis!") oli kirjoitettu auki ja tyyli oli muutenkin välillä leikkisä esimerkiksi "hän käveli eteenpäin... Mutta sitten!" -tyyppisiä rakenteita. Ylipäätään kolmea pistettä käytetään paljon, ja aika moni luku päättyy niihin.

Kuitenkaan tarinoiden sisältö ei ole erityisen lapsiystävällistä, vaan niissä tapahtuu murhia, kannibalismia ja ties mitä tragedioita ja väkivaltaisuuksia, myös lapsille. Tekstin kohderyhmä jäi hieman kysymysmerkiksi, eikä asiaa auttanut se, ettei teksteistä, joista käännös oli tehty, kerrottu mitään muuta kuin kirjoittaja, nimi ja ilmestymisvuosi.

Hämmentämään jäivät hieman myös kuvitukset, joiden tekijää ei painokseen ollut merkitty lainkaan, ja jotka kuvaresoluutioltaan olivat melko pieniä ja siten pikselisen näköisiä painettuinakin. Kuvat kyllä sopivat tarinoiden teemaan, mutta toisaalta niiden sarjakuvamainen tyyli ei tuntunut aivan pelaavan yhteen teoksen tunnelman ja sävyn kanssa. Yksi kuvista oli myös tyyliltään hieman erilainen kuin muut. Kannen reliefilinja olisi ollut tyylikäs ratkaisu myös sisäkuvituksiin.

Vaikka edellä kritiikkiä esitinkin, olen useammin ilahtunut kuin harmistunut lukemistani pienkustantamojen tuotteista. On loistavaa, että pienkustantamot tarjoavat mahdollisuuden lukea kirjallisuutta, jota valtavirrassa ei näy, tässä tapauksessa kaakkois-aasialaista kirjallisuutta. Toivoisin, että enemmänkin indonesialaista kirjallisuutta olisi tarjolla, sillä näiden kahden lukemani teoksen perusteella tiedossa olisi kiehtovasti kerrostunut kulttuuri pitkine taidehistorioineen. 

---

Marjatta Jaanu-Schröder (toim.) 2009: Jaavalaisia legendoja
Suom. Marjatta Jaanu-Schröder
Amanda-kustannus. Valkeakoski.
189 s.
Kansi: Itäjaavalaisia reliefejä 1200- ja 1300-luvuilta