Kishwar Desai: Pimeyden lapset

Hyytävä esikoisromaani perinteiden rajoittamasta Intiasta. 

Durga. Yksin jäänyt neljätoistavuotias tyttö Punjabista. Epäillään syylliseksi kolmentoista perheenjäsenensä murhaan.  

Simran. Sosiaalityötä vapaaehtoisena tekevä, viskiä naukkaileva nainen Delhistä. Ainoa, joka uskoo Durgan olevan pikemminkin uhri kuin syyllinen. 

Jullandur. Intialainen pikkukaupunki, jonka arki menee pahemman kerran raiteiltaan, kun yksi paikkakunnan merkittävimmistä perheistä murhataan melkein viimeistä jäsentään myöten. Syyllinen on löydettävä.  

Kun Simran alkaa selvittää Durgan taustaa, hän törmää varakkaan perheen synkkiin salaisuuksiin ja joutuu pohtimaan laajemminkin Intian naisten karua kohtaloa. 

Pieni ja napakka teos oli jotakin aivan muuta, kuin mitä olin odottanut. En tapani mukaan lukenut takakansitekstiä ennen teoksen lainaamista, vaan lähinnä silmäilin teoksen alkukielen ja alkuperäisen julkaisumaan. Kirjojen kannet eivät juuri vaikuta lainauspäätöksiini, mutta ne kyllä kieltämättä ohjaavat odotuksia teoksen sisällöstä. Tätä teosta odotin jonkinlaiseksi dokumentaarishenkiseksi romaaniksi, jota luetaan vain lännessä siksi, että saataisiin tuntea "kyllä ne jotkut maat sitten sössivät asiansa" -ylemmyyttä. 

No, ei sentään, vaikka tietysti tämä kirja osaltaan liittyy pitkään jatkumoon aasialaista kirjallisuutta, joka on käännetty tai promottu lännessä naisten huonolla asemalla shokeeraamalla. Kun sitten tietää vielä, että kirjailija on hyväntekeväisyysvaikuttaja, en voi olla littämättä mielessäni tätäkin teosta jonkinlaiseen "tiedostavuus"-henkiseen kategoriaan, johon kotoisasti pohjoismaista käsin tutustumalla voi sitten siunailla tällaista maailmanmenoa siellä "jossain".

Itsessäänhän tiedostavuus on hyvästä. Minuakin järkyttää teoksen kuvaama yhteiskunta, jossa naisen rooli on olla lähinnä hyödyke, ja sellaisenakin mahdollisimman näkymätön. Ihmisoikeudet ovat rajatun piirin etuoikeus, ja se on täysin väärin. Aina silti palaa mieleen, että vaikka on hyvä, että nämä kirjat on käännetty, mitähän kaikkea jää kääntämättä. Ei tämä voi olla mitenkään intialaisen kulttuurin koko kuva eikä edes kirjallisuuden koko kuva. 

Ei ihme, että tälläkin pallon nurkalla usein unohdetaan aika monenkin alueen pitkät korkeakulttuuriperinteet, kun valikoidaan käännettäväksi vain ihmisoikeuspuutteita korostavia teoksia. Tällaisilla teoksilla voi olla ja varmasti onkin tärkeä rooli julkaisumaassaan, jossa ne nostavat kulttuurin ja yhteiskunnan kipupisteitä esiin ja keskusteluun. Parhaimmillaan ne voivat olla mukana aloittamassa muutosta parempaan.

Mutta tällaisen Intia-kuvan jatkuvassa toistamisessa länsimaissa on jotenkin aina sellainen sosiaalipornahtava sivumaiskahdus, ainakin valtavirtadiskursseissa. Niille länsimaisille lukijoille, joilla on taustaa intialaisessa kulttuurissa, on teos varmasti moniulotteisempaa luettavaa - käsitteleehän se myös ohimennen Brittein saarten intialaisyhteisön elämäntapaa ja yhteyttä Intiaan. Itse kuvittelisin intialaistaustaisten länsilukijoiden olevan se ensisijainen yleisö, jota varten teos julkaistiin jo alun alkaen Intian lisäksi myös Isossa-Britanniassa.

Ilmeistä joka tapauksessa on, että teoksen on tarkoitus kääntää huomiota naisten asemaan. Kumpikaan naispäähenkilöistä ei suostu rooliin, joka heille on langennut, vaan he kapinoivat sitä vastaan omilla tavoillaan. Erityisesti pidin Simranin hahmosta, jonka hahmo kasvaa silti tasa-arvokamppailua suuremmaksi. Hänellä on persoona ja olemus, joka saa hänet piirtymään hyvin inhimillisenä - siitäkin huolimatta, että hän saa paikoin jopa karikatyyrimaisia piirteitä "epänaisellisuudessaan" ja "salapoliisitehtävissään". Teos on vähän epätasainenkin yhdistelmä mysteeriä ja yhteiskunnallista draamaa, mutta on silti vetävä.

Teos kuvaa erityisen tarkasti yhteiskunnallisia rakenteita hyvin eksplisiittisesti, ja teoksen teema ei todellakaan jää hämäräksi. Erityisesti Simran tekee havaintoja lähipiirinsä naisista ja pohtii tarkkaan Durgan elämänpiiriä. Teos sivuaa myös yllättävän monipuolisesti  naisia sortavan yhteiskunnallisen rakenteen eri juonteita, kuten naisten solidaarisuutta, syrjivän kasvatuksen vaikutusta nuoreen mieleen ja yhteiskunnan ihanteiden tuottamia perherakenteita noin niinkuin siihen nähden, että teos on vain parisataa sivua pitkä. 

Teoksen nimi ja aihepiiri kieltämättä luovat teokselle aika synkät puitteet - puhumattakaan siitä, että se alkaa eksplisiittisellä karmean rikoksen (tai oikeammin rikosten) kuvauksella. Kuitenkin teoksen kerronta henkii pehmeää elämänmyönteisyyttä ja jopa huumoria erityisesti Simranin hahmon kautta. Vaikka Simran ei ole mikään kaikkien aikojen suosikkihahmoni, on hän tosiaankin tämän teoksen sydän ja se, mistä tulen todennäköisesti muistamaan Pimeyden lapset. 

Kuten huomata saattaa, Aasia-projekti tosiaankin jatkuu pienen gotiikka- ja fantasiasivupolun jälkeen. Seuraavaksi voisi taas olla aika lukea jotakin korealaista kirjallisuutta tai jos oikein hurjaksi heittäydyn, yrittää taas salapoliisina etsiskellä jossakin muualla Aasiassa kuin Kiinassa, Japanissa, Intiassa tai Etelä-Koreassa julkaistua kirjallisuutta. Saa nähdä, millä kirjasto minut yllättää seuraavaksi. 

---

Kishwar Desai 2009/2010: Pimeyden lapset
Suom. Terhi Kuusisto
Like. Helsinki.
237s.
Kansi: Alamy