J. R. R. Tolkien: The Lord of the Rings
"To have creted so enthralling an epic-romance, with its own mythology, with such diversity of scene and character, such imaginative invention and description, and such supernatural meaning underlying the wealth of incident, is a most remarkable feat." - The Guardian
J.R.R. Tolkien's epic adventure The Lord of the Rings, now fully corrected and revised, in collaboration with Christopher Tolkien.
Seuraa heti alkuun varoitus: tämä blogiteksti tulee olemaan pitkä, rönsyilevä, jaaritteleva ja ehkä tunteellinenkin. Historiani tämän fantasiaklassikon kanssa on pitkä ja lämmin. Luin Tarun Sormusten Herrasta 11-vuotiaana ja hullaannuin täysin. Vaikka sittemmin hullaannus on laantunut selvästi, on se edelleen yksi merkityksellisimmistä lukukokemuksistani.
Elämäni aikana olen lukenut Sormusten Herran ehkä puoli tusinaa kertaa, vaikka edellisestä kerrasta on helpostikin jo kymmenen vuotta. Alkoi kuitenkin tuntui siltä, että oli jälleen aika palata jälleen maailmaan, jonka kanssa on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut enemmän tekemisissä valkokankaalla, eikä kovin usein sitäkään. Ensimmäistä kertaa lukukielenä oli englanti.
Koskapa olen yhdenlainen puristi, mitä tulee fantasiakirjallisuuteen ja erityisesti Tolkieniin, olisi minusta mahdoton ajatus lukea The Lord of the Rings tai tuttavallisemmin LotR kolmena erillisenä osana edes näin blogiin. Teos on alkujaan kirjoitettu yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sen jako lyhyemmiksi pätkiksi on lopulta aina keinotekoinen. Syy, miksi silti omistan teoksen sekä suomeksi että englanniksi juuri kolmessa osassa, on lukutekninen: minusta on kamalan epämukavaa lukea valtavan paksuja kirjoja.
Todellisuudessa LotR koostuu kuudesta lyhyemmästä kirjasta, ja jako kolmeen teokseen on tehty siinä mielessä luontevasti aina kahden kirjan välein. Aion silti nyt ja jatkossa puhua LotR:ista teoksena, jossa on yksi suuri tarinan kaari, eikä kolmea pientä. Enkä todellakaan puhua LotR:ista "trilogiana".
Elämäni aikana olen lukenut Sormusten Herran ehkä puoli tusinaa kertaa, vaikka edellisestä kerrasta on helpostikin jo kymmenen vuotta. Alkoi kuitenkin tuntui siltä, että oli jälleen aika palata jälleen maailmaan, jonka kanssa on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut enemmän tekemisissä valkokankaalla, eikä kovin usein sitäkään. Ensimmäistä kertaa lukukielenä oli englanti.
Koskapa olen yhdenlainen puristi, mitä tulee fantasiakirjallisuuteen ja erityisesti Tolkieniin, olisi minusta mahdoton ajatus lukea The Lord of the Rings tai tuttavallisemmin LotR kolmena erillisenä osana edes näin blogiin. Teos on alkujaan kirjoitettu yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sen jako lyhyemmiksi pätkiksi on lopulta aina keinotekoinen. Syy, miksi silti omistan teoksen sekä suomeksi että englanniksi juuri kolmessa osassa, on lukutekninen: minusta on kamalan epämukavaa lukea valtavan paksuja kirjoja.
Todellisuudessa LotR koostuu kuudesta lyhyemmästä kirjasta, ja jako kolmeen teokseen on tehty siinä mielessä luontevasti aina kahden kirjan välein. Aion silti nyt ja jatkossa puhua LotR:ista teoksena, jossa on yksi suuri tarinan kaari, eikä kolmea pientä. Enkä todellakaan puhua LotR:ista "trilogiana".
Alkukielinen Tolkien ei tietenkään ole minulle täysin vieras asia näin Tolkienin parissa kasvaneena. Opin kouluaikana paljon englantia LotR-aiheisista elokuvista ja peleistä, ja seikkailin netin syövereissä etsien Tolkien-aiheisia sivuja suomeksi tai englanniksi. Olen aina pitänyt itsestään selvänä, että "joskus" luen myös alkukielisen LotR:in.
Alkuteoksen parissa valkeni, että aiemmin moneen kertaan lukemani Kersti Juvan suomennos on vielä loistavampi kuin kuvittelin, ja pidin sitä jo valmiiksi mestarillisena. Ihmeellisintä on, että nyt alkutekstiä lukiessani kunnioitus Juvan käännöstyötä kohtaan vain kasvoi: alkutekstin tunnelma ja sävy on tavoitettu niin täydellisesti kuin on kielestä toiseen käännettäessä mahdollista. Koin todellakin olevani alkutekstiin uppoutuessani siinä täsmälleen samassa maailmassa kuin käännöstä lukiessani.
Kielen suhde maailmaan onkin yksi niistä asioista, jotka tekevät LotR:ista niin mieleenpainuvan ja erottuvan. Keski-Maata kuvaillaan niin sävykkäästi, että lukija näkee edessään usvaiset vuoristot, vehmaat metsäaukiot ja loputtomat tuhkaerämaat. Teoksen maailma tuntuu valtavalta ja monikerroksiselta sekä maantieteellisesti että historiallisesti (jälkimmäinen ei tietenkään yllätä, kun koko teos alkaa historiikilla).
Juuri kielelliseltä ilmaisultaan LotR onkin ihastuttavan omaleimainen. Se ammentaa romantiikan ajan kirjallisuuden sankarieepoksista monella tasolla aina dialogista tapahtumiin. Tietty arkaaisuuden vivahde säilyy läpi teoksen ja antaa koko maailmalle oman ainutlaatuisen sävynsä. (Englanninkielisessä versiossa tämä korostui harvinaisissa sanoissa, joita tekstissä silloin tällöin vilahteli.)
Erityisesti runous, joka erityisesti alkupuolella ilahduttaa lukijaa varsin tiheästikin, on kaltaiselleni runojenvälttelijälle hämmästyttävän koskettavaa. En keksi tähän muuta syytä kuin sen syvyyden ja merkitysten runsauden, jonka ympäröivä proosa runoille antaa.
Yllätyin tällä lukukerralla uudelleen siitä, kuinka tapahtumien sävy tummuu varsin nopeasti jo toisen kirjan aikana, ja oikeastaan neljännen kirjan lopusta asti tarina etenee suoranaisissa maailmanlopun tunnelmissa. Kukin hahmo vaeltaa omaa tietään kohti väistämätöntä pimeyttä, miltei lamaantuneena sen ylivoimasta.
Vaikka alussa vallinnut lempeä humoristisuus ja lämpö pilkahtelevat ajoittain esiin läpi teoksen, tarina ehtii varsin kauas siitä seikkailullisesta huolettomuudesta, joka vallitsi esimerkiksi Hobitissa (vaikka sekin kyllä synkkeni huomattavasti loppua kohden).
Kaikista ihaninta lukukokemuksessani oli huomata, että teksti herätti kaikki ne omat mielikuvani, jotka olin aikanaan luonut, eivätkä elokuvaversioiden - itsessään loistavat - visualisoinnit olleet peittäneet niitä alleen. Löysin siis uudestaan "oman" Keski-Maani, ja tuntui kuin olisi tullut kotiin. Sekin auttoi, että monet LotR:in koskettavat kohtaukset ovat jääneet kokonaan filmatisoimatta, eikä mitään kilpailevaa mielikuvaa ollut.
Alkuteoksen parissa valkeni, että aiemmin moneen kertaan lukemani Kersti Juvan suomennos on vielä loistavampi kuin kuvittelin, ja pidin sitä jo valmiiksi mestarillisena. Ihmeellisintä on, että nyt alkutekstiä lukiessani kunnioitus Juvan käännöstyötä kohtaan vain kasvoi: alkutekstin tunnelma ja sävy on tavoitettu niin täydellisesti kuin on kielestä toiseen käännettäessä mahdollista. Koin todellakin olevani alkutekstiin uppoutuessani siinä täsmälleen samassa maailmassa kuin käännöstä lukiessani.
Kielen suhde maailmaan onkin yksi niistä asioista, jotka tekevät LotR:ista niin mieleenpainuvan ja erottuvan. Keski-Maata kuvaillaan niin sävykkäästi, että lukija näkee edessään usvaiset vuoristot, vehmaat metsäaukiot ja loputtomat tuhkaerämaat. Teoksen maailma tuntuu valtavalta ja monikerroksiselta sekä maantieteellisesti että historiallisesti (jälkimmäinen ei tietenkään yllätä, kun koko teos alkaa historiikilla).
Juuri kielelliseltä ilmaisultaan LotR onkin ihastuttavan omaleimainen. Se ammentaa romantiikan ajan kirjallisuuden sankarieepoksista monella tasolla aina dialogista tapahtumiin. Tietty arkaaisuuden vivahde säilyy läpi teoksen ja antaa koko maailmalle oman ainutlaatuisen sävynsä. (Englanninkielisessä versiossa tämä korostui harvinaisissa sanoissa, joita tekstissä silloin tällöin vilahteli.)
Erityisesti runous, joka erityisesti alkupuolella ilahduttaa lukijaa varsin tiheästikin, on kaltaiselleni runojenvälttelijälle hämmästyttävän koskettavaa. En keksi tähän muuta syytä kuin sen syvyyden ja merkitysten runsauden, jonka ympäröivä proosa runoille antaa.
Yllätyin tällä lukukerralla uudelleen siitä, kuinka tapahtumien sävy tummuu varsin nopeasti jo toisen kirjan aikana, ja oikeastaan neljännen kirjan lopusta asti tarina etenee suoranaisissa maailmanlopun tunnelmissa. Kukin hahmo vaeltaa omaa tietään kohti väistämätöntä pimeyttä, miltei lamaantuneena sen ylivoimasta.
Vaikka alussa vallinnut lempeä humoristisuus ja lämpö pilkahtelevat ajoittain esiin läpi teoksen, tarina ehtii varsin kauas siitä seikkailullisesta huolettomuudesta, joka vallitsi esimerkiksi Hobitissa (vaikka sekin kyllä synkkeni huomattavasti loppua kohden).
Kaikista ihaninta lukukokemuksessani oli huomata, että teksti herätti kaikki ne omat mielikuvani, jotka olin aikanaan luonut, eivätkä elokuvaversioiden - itsessään loistavat - visualisoinnit olleet peittäneet niitä alleen. Löysin siis uudestaan "oman" Keski-Maani, ja tuntui kuin olisi tullut kotiin. Sekin auttoi, että monet LotR:in koskettavat kohtaukset ovat jääneet kokonaan filmatisoimatta, eikä mitään kilpailevaa mielikuvaa ollut.
Muutama sana vielä elokuvaversioista, joilla viittaan tietysti vuosina 2001-2003 ilmestyneisiin Hollywood-versioihin. Ne olivat iso juttu juuri siihen aikaan, kun kirjoihin hurahdin, ja niillä on ihan oma paikkansa ja merkityksensä nuoruudessani. Minulla ne eivät kuitenkaan koskaan menneet kirjojen ohitse, ja pyörittelinkin aikoinani teininokkavuudella silmiäni kaikelle elokuvan linjauksille, jotka eivät olleet täysin uskollisia kirjoille.
Nykyään suhtaudun elokuvaversioihin aika eri tavalla. Tämän lukuprosessin ohessa täytyi tietysti katsoa myös elokuvat jälleen - extended edition -versiot totta kai - ja ovathan ne nyt elokuvallisesti onnistuneita ja linjakkaita tulkintoja alkuperäismateriaalista. Tunnelmaltaan ne tosin tavoittavat vain kaikuja alkuteoksesta, mutta ovat itsessään omanlaisiaan merkkiteoksia. Pidän niistä enemmän ja kokonaisvaltaisemmin nyt kuin teininä, mutta kirjat vievät edelleen voiton.
Vaikka en ollut vuosiin lukenut LotR:ia enkä myöskään katsonut elokuvia, ne ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni läsnä sen valtavan perinnön muodossa, jonka LotR on fantasiafiktiolle jättänyt. Korkea fantasia on ollut elämässäni erityisesti pelien muodossa, ja oikeastaan jokaisessa fantasia(peli)maailmassa voi nähdä jonkinlaisia LotR:in kaikuja.
Nykyään suhtaudun elokuvaversioihin aika eri tavalla. Tämän lukuprosessin ohessa täytyi tietysti katsoa myös elokuvat jälleen - extended edition -versiot totta kai - ja ovathan ne nyt elokuvallisesti onnistuneita ja linjakkaita tulkintoja alkuperäismateriaalista. Tunnelmaltaan ne tosin tavoittavat vain kaikuja alkuteoksesta, mutta ovat itsessään omanlaisiaan merkkiteoksia. Pidän niistä enemmän ja kokonaisvaltaisemmin nyt kuin teininä, mutta kirjat vievät edelleen voiton.
Vaikka en ollut vuosiin lukenut LotR:ia enkä myöskään katsonut elokuvia, ne ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni läsnä sen valtavan perinnön muodossa, jonka LotR on fantasiafiktiolle jättänyt. Korkea fantasia on ollut elämässäni erityisesti pelien muodossa, ja oikeastaan jokaisessa fantasia(peli)maailmassa voi nähdä jonkinlaisia LotR:in kaikuja.
Niiden rakkaus esikuvaansa kohtaan on selvästi palavaa: esimerkiksi lukiessani kuvausta Rohanin pääkaupungista Edorasista tajusin, että minähän olen nähnyt pilkulleen tätä kuvausta vastaavan kaupungin fantasiateemaisessa pelissä, eikä se varmasti ole sattumaa. Alkujaan Skyrimia pelatessani luulin, että kyseinen kaupunki on inspiroitunut ensisijaisesti Edorasin elokuvaversiosta, mutta kirjan uusintaluku paljasti kaupungin rakenteen pohjautuvan kirjassa olleeseen kuvaukseen.
Sitten on tietysti sanottava ääneen myös se, että LotR:illa on omat puutteensa. Se ei kaikilta osin vastaa enää nykypäivän arvomaailmaa, ja itse näkisin suurimman syyn tälle siinä, että kirjoitusaikana "neutraalit" diskurssit ja maailmankuvan itsestäänselvyydet ovat vanhentuneet tunkkaisesti. Tästäkin saisi ihan oman blogitekstinsä, mutta jääköön asia tällä kertaa tähän.
Toinen syy on se, että Tolkienia luetaan kirjailijan intention vastaisesti - ja sillehän ei sitten voi mitään, sillä kirjallisuustieteilijänä tietenkään en voi mitenkään tukeutua kirjailijan intentioon perustellessani tiettyä lukutapaa. Sanonpahan silti vain, että LotR:ia on hedelmällisempää lukea ei-allegorisesti, kun taas allegorinen luenta saa lukijan aika äkkiä näyttämään... örkkimäiseltä.
Toinen syy on se, että Tolkienia luetaan kirjailijan intention vastaisesti - ja sillehän ei sitten voi mitään, sillä kirjallisuustieteilijänä tietenkään en voi mitenkään tukeutua kirjailijan intentioon perustellessani tiettyä lukutapaa. Sanonpahan silti vain, että LotR:ia on hedelmällisempää lukea ei-allegorisesti, kun taas allegorinen luenta saa lukijan aika äkkiä näyttämään... örkkimäiseltä.
Pituudestaan huolimatta sanoin tässä tekstissä aika vähän itse teoksen sisällöstä. Se ei haittaa, sillä aion vielä joskus lukea blogiini LotR:in myös suomeksi, vähintään kerran. Siitä ei pääse mihinkään, että LotR on kielellä kuin kielellä minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Kotihyllyssäni on tällä hetkellä kolme eri painosta - nuorena lukemani suomenkieliset tarkistetut laitokset, nämä vastikään hankkimani englanninkieliset tarkistetut laitokset ja yksi suomenkielinen yhteisnide. Se tuntuu ihan sopivalta määrältä.
---
J.R.R. Tolkien 1954-55/2005: The Lord of the Rings
Lontoo. HarperCollins.
1031s.
Kansi: J.R.R. Tolkien
Kommentit
Lähetä kommentti