Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

On vuosi 1948 Nagasakissa. Toinen maailmansota on päättynyt, Japanin jälleenrakentaminen ja amerikkalaistuminen ovat hyvässä vauhdissa. Vanheneva taiteilija Masuji Ono asuu isossa, rappeutuvassa talossa yhdessä tyttärensä kanssa, vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana, vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. 

Ishiguro kirjoittaa hienostuneesti ja taitavasti niin taiteesta kuin politiikastakin, kunnianhimosta ja kunniantunnosta, menneisyydestä ja nykyajasta. Hänen teoksensa ovat kuin japanilainen vesivärimaalaus: herkkä, pelkistynyt, läpikuultava, täynnä tunnelmaa. 

Julistin juuri edellisessä tekstissäni, että aion jatkossa kirjoittaa kaikkien itä-aasialaisten kirjailijoiden nimet asiaankuuluvassa järjestyksessä, eli "sukunimi etunimi". Nyt kuitenkin Kazuo Ishiguron kohdalla teen poikkeuksen vakiintuneisuuden vuoksi: onhan hän englanniksi kirjoittava Iso-Britannian kansalainen (eikä siis edes Japanin kansalainen; Japanin kaksoiskansalaisuus ei ole tietääkseni mahdollista)  ja tehnyt kirjailijanuransa nimenomaan länsimaissa. 

Vaikka tavallisesti en ole kovin kiinnostunut kirjailijan taustasta noin lukukokemuksen kannalta, oli kiinnostavaa saada näin teoksen luettuani selville, että Ishiguro on ylipäätään vieraillut Japanissa ensi kerran noin 30-vuotiaana julkaistuaan siihen mennessä jo useamman Japaniin sijoittuvan romaanin, joista yksi oli Menneen maailman maalari. Olin jo suoraan sanottuna unohtanut, että Ishiguro oli myös nobelisti, mutta jokin etäinen olo iski kesken lukuprosessin ja olihan se tarkistettava: tosiaan, vuoden 2017 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja.

Itse teos sijoittuu 40- ja 50-lukujen taitteen Japaniin, joka toipuu toisesta maailmansodasta. Olinkin suoraan sanottuna äimistynyt, kun eteeni osui japanilaiseksi - siis Japanissa japaniksi julkaistuksi - luulemani romaaniin, sillä olen ollut käsityksessä, että toisen maailmansodan käsittely on Japanissa asia, jota nyt ei vain juuri tehdä, ainakaan eksplisiittisesti. Tai ainakaan 80-luvulla, ehkä nyt jo tehdään.

Ehkä (ja lupaan, että palaan nyt tämän tekstin aikana viimeistä kertaa kirjailijan taustaan) se selittyy kirjailijan tietyllä etäisyydellä aiheeseensa sekä siihen, että teos julkaistiin Isossa-Britanniassa, kuka tietää. En sitten osaa sanoa, miten tämä teos on vastaanotettu Japanissa, mutta ainakin se on käännetty jo 1988 eli kaksi vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Ei ilmeisesti siis kovin ikävästi - senkään perusteella, että ilmeisesti juuri tänä vuonna Menneen maailman maalarista on ilmestynyt Japanissa TV-sarja, jota tähdittää itse Watanabe Ken. 

No, takaisin romaaniin ja lukukokemukseeni. Pidin teoksesta, ja luin sen melkeinpä kokonaan yhdessä päivässä. Teksti kaappasi mukaansa vahvalla tunnelmallaan, joka säilyi takaumista ja muista sivupoluista huolimatta. Ilmaisu oli pelkistettyä ja taustalla pysyttelevää, eikä etualaistunut missään vaiheessa. Oikeastaan ainoa rakenteellinen asia, joka tuntui pomppaavan ikään kuin "silmille" oli tuo edellä mainitsemani takaumien käyttö, joka oli makuuni turhan päällekäyvää ja pahimmillaan kankeankin oloista. Itse takaumat olivat kiinnostavia ja hyvin jaksotettuja, mutta niiden nivoutuminen muuhun kerrontaan ei ollut yhtä sulavaa.

Kaikkein eniten teoksessa vetosivat kuitenkin hahmot. Heidät oli kirjoitettu taidokkaasti ja jokaiseen oman särönsä jättäen. En sitten tiedä, mikä siinä on, mutta jotenkin japanilaiset perhekuvaukset usein osuvat johonkin liikutusnappiin, ja tälläkin kertaa huomasin olevani kaikista kiinnostunein päähenkilön suhteesta perheeseensä ja perheenjäseniinsä, vaikka toki hänen henkilökohtaiset kamppailunsakin pitivät mielenkiinnon oikein hyvin yllä. 

Mitä tulee näihin henkilökohtaisiin kamppailuihin, kysymyksenasettelu on mitä parhain ja erittäin ajankohtainen näin epävakaampaan suuntaan ajelehtivina aikoina. Yhteiskunnallinen vastuu ja sen lankeaminen yksilölle ovat kysymyksiä, joita ei toki ole yhdessä teoksessa tyhjentävästi käsitelty, mutta jonka kysymyksenasetteluihin pureudutaan tarkkasilmäisesti. Maalarissa aihetta tarkastellaan myös pyörittelemällä yhteiskunnan muuttuvia suhdanteita, julkisen ihailun vaihtumista julkiseen hyljeksintään ja toisin päin. 

Jään nyt harkitsemaan, että pitäisikö joskus lukea lisää Ishiguroa. En todennäköisesti tee niin ainakaan Aasia-projektini puitteissa (paitsi voin harkita sitten, jos kirjastossa ei ala löytyä yhtään mitään muuta). Tuntuu, että angloamerikkalaista kulttuuripiiriä edustavissa maissa kasvaneita aasialaistaustaisia kirjailijoita tulee suomen kielellä vastaan aika paljonkin, mutta minua kiinnostaa tässä projektissa eniten kirjallisuus, joka on julkaistu jollakin muulla kielellä kuin englanniksi (Intiassa julkaistu kirjallisuus rajatapauksena) ja muussa kulttuuripiirissä kuin angloamerikkalaisessa kehyksessä. Toivottavasti lähikirjastossakin sellaista vielä on, mutta luulen, että jatkossa pitää tehdä kotiläksyt tarkemmin. 

---

Ishiguro Kazuo 1986/1988: Menneen maailman maalari
Suom. Helene Bützow
Tammi. Helsinki.
252s.
Kansi: Adam Korpak