Volter Kilpi: Alastalon salissa

"Tuleville suomalaisille lukijapolville", vastasi Volter Kilpi 1933, kun häneltä kysyttiin keille hän Alastalon salia kirjoitti.  

Tulevaisuus on nyt. Joulukuussa 1992 äänestivät taiteilijat, kriitikot ja eri alojen tutkijat Alastalon salin Helsingin Sanomien järjestämässä kyselyssä itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi.  

Alastalon salissa ilmestyi alun perin kahtena niteenä, käsillä oleva laitos sisältää molemmat osat. 

Ne, jotka lukivat edellisen tekstini, olivat saaneet jo varoituksen: luvassa on lisää kotimaista klassikkotavaraa, ennen kuin palaisin päiväjärjestykseeni lukemaan aasialaisia kirjailijoita, kuten minun piti tänä vuonna tehdä. Ihan heti se ei silti onnistu, koska työn alla on parikin ihan muuta teosta, yhtenä eräs kaikkien aikojen suosikkiromaanini alkukielisenä. Mutta olen vakaasti päättänyt palauttaa Aasia-projektini tauolta lokakuusta lähtien, eli sitä ei ole vielä kuopattu. Nyt hyllyssä on enemmän tilaa, kun useampi kirja on viety kierrätykseen ja varsin moni myös palautettu omistajilleen pitkän lainan päätteeksi, eli voi mennä paremmalla mielellä myös kirjastoon. 

Mutta sitten siihen Alastaloon ja saliin. Olin kunnianhimoisesti aloittanut Kilven pääteoksen jo lukioikäisenä, mutta vauhti oli hyytynyt viidenkymmenen sivun jälkeen. Sitten kirja oli ollutkin kesken ja pitkään, kunnes lisäsin sen toiveikkaasti sille jo joissakin aiemmissa teksteissäni mainitsemalleni lukulistalle. Ja nyt sitten koitti vihdoin sellainen tilanne, että Alastalon saliin tarttuminen tuntui hyvältä ajatukselta. Luin sitä hiljakseen kesäaamujen mittaan, mikä tuntuikin olevan minulle paras tapa lukea tämä tiivis ja suuri teos: hiukan kerrallaan ja urakointi sikseen. 

Vaan itse kirjaan. Olin tietysti osannut odottaa, mitä tuleman piti, mutta kyllä se yli 800 sivua melkoinen rautaisannos Kilpeä lopulta on. Toisinaan oli hetkiä, jolloin yhdellä lukukerralla luin kahdesta neljään sivua, vaikka välillä tuli luettua parikin kymmentä sivua kerralla, kun oikein vauhtiin pääsi. Lukuromaanihan tämä ei siis ole siinä mielessä, että sivujen olisi tarkoitus kääntyä nopeasti. Pikemminkin lukija upotetaan tyrskyvän suomen kielen mereen ja riippuu lukijasta ja mielentilasta, tuntuuko hukkuvansa vai lentävänsä laineilla edespäin. 

Kun yritin miettiä sopivaa kuvausta Kilven kielelle, tuli mieleeni sanapari "kielen supernova", ja aloin tykästyä siihen. Se nimittäin kuvaa oikein hyvin sitä, kuinka Alastalon salissa suomen kieli koko kauneudessaan ja runsaudessaan pääsee täysiin oikeuksiinsa - ja hallitsemattomuudessaan loistavalla tavalla. Oikeastaan tämän teoksen jälkeen alkaa aika moni perusilmaisu näyttää köyhältä ja vaisulta. 

Kuvallisuudessakin Alastalon sali on loistava: näin suurta valikoimaa raikkaita ja oivaltavia vertauksia on tuskin ollut missään suomeksi kirjoitetussa teoksessa, joka on tullut vastaan. Rakenne toimi myös oman lukukokemukseni näkökulmasta mukavasti. Anekdoottimaiset osuudet olivat suorasanaisempia ja sellaisina vetävämpiä kuin rehevä kielellinen suo, joten ne tarjosivat sopivaa vaihtelua muuten niin tuhtiin rakenteeseen. 

Kieli oli minulle se paras juttu tässä teoksessa. Hahmot ovat toki ikonisia suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, mutta minua ne eivät puhutelleet kuten odotin. On tavallaan yllättävääkin, kuinka hahmojen syvyys ei jotenkin vastaa sitä volyymia, joka heidän pienimmänkin mielenliikahduksensa kuvaamiseen käytetään. Heidän ajatuksensa nimittäin tuntuvat liikkuvan lopulta aika samoja latuja, ja sävyjä on kussakin hahmossa vielä teoksen lopullakin vain kourallinen. Ehkä on siis sanottava, että Alastalon salissa ei varsinaisesti ole yhtä kiinnostunut yksilöpsykologiasta kuin on ihmisten tyypittelystä ja sitä seuraavasta sosiaalipsykologisesta puolesta. 

Toisiksi paras juttu minulle tässä teoksessa oli saariston kuvaus. Olen okeastaan vasta hiljattain lukenut ensimmäisiä kotimaisia teoksia, jotka sijoittuvat rannikolle ja elämäntapaan, jonka tärkeä osa on meri. Oikeastaan Salmisen Katrina oli ensimmäinen tätä laatua omassa lukemistossani. Ajankuvakin oli tietysti vahvana osana kokonaisuutta, valitettavasti hyvän lisäksi myös pahassa.

Jos ihan yksinkertaistuksiin mennään, on turhan suuren osan ajasta keskiössä jokusen yhteisönsä huipulla olevan ukkelin keskinäisen nokkimisjärjestyksen puinti. En aina ollut ihan vakuuttunut tämän viitekehyksen kautta tuotetun ihmiskuvan yleismaailmallisuudesta. Asiaa ei auttanut se, että tekstissä jatkuvasti korostettiin, miten tämä sitten pätee vain yhteen sukupuoleen - hahmojen ajatusten kautta toki, mutta silti - mitään ristiriidassa olevia seikkoja ei esitetty. Tuli väkisinkin olo, että tässä on tietynlaisten ihmisten käytöstä tietynlaisessa tilanteessa ja siinä se.

Mutta onhan se nyt myönnettävä, että kirjallisuuden tutkinto taskussakin tämä on turnauskestävyyttä vaativa teos. Vaikealukuiseksihan tätä usein kuvataan, ja todellakin Kilven kieli vaatii aivojen säätämistä aivan omalle kanavalleen, hieman samaan tapaan kuin Sternen Tristram Shandyssa. 

Parhaimmillaan kieleen pääsi sisälle ja antoi verbaalisen aallokon viedä riemukkaasti eteenpäin, pahimmillaan taas myllytys sumeni silmissä läjäksi ryöppyäviä sanoja. On myönnettävä, että jälkimmäisiäkin tilanteita kyllä riitti. Siihen Tristram Shandyyn verrattuna Alastalon salissa oli nimittäin paljon enemmän sanoja, joiden merkitys jää enemmän tai vähemmän hämäräksi, ja ainoa vaihtoehto on nauttia onomatopoeettisuudesta.

Lopulta suosikiksini teoksessa taitaa silti nousta esiluku "Kirkkomaalla". Se oli jopa musikaalinen kokonaisuus, joka kosketti lyhykäisyydessään ja aiheen käsittelyltään enemmän kuin koko loppu teos. Tietysti itse Alastalon salin keskipisteenä on ihmismieli kiemuroineen ja kaikki ajatuksen kippurat ja kärhät, joita tässä maailmassa oleskelun sivutuotteena syntyy, kun taas "Kirkkomaa" on eräänlainen filosofinen esitys ihmiselämästä ylipäätään. Suosikikseni itse Alastalon salissa ei noussut siksi, että sen ihmiskuvassa on jonkin verran eroja omaani nähden. Tekstistä huokuva inhimillisyyden lämpö ja monumentaalinen ja kuitenkin pirskovan keveä kielellä ilottelu tekevät tästä silti taatusti ikimuistoisen lukukokemuksen. 

---

Volter Kilpi 1933/2005: Alastalon salissa - kuvaus saaristosta
Otava. Helsinki.
826s.