Tania Unsworth: The Seahorse
For Vanessa West and her mother Marion, a holiday in India seems a much-needed escape. Their destination is Ashagiri, the remote hill station where Marion grew up. For Vanessa, the trip will be a break from her frantic, but empty, London life: for the newly widowed Marion, a journey into the reassuring certainties of the past.
The Seahorse is an absorbing, beautifully written novel about family and inheritance, love and mourning, and about what memory gives - and what it takes away.
Tämä Tania Unsworthin teos on oikeastaan ensimmäisiä kierrätyskirjoja, joita olen mukaani poiminut, ja siten kulkenut muutoissa mukana jo viitisen vuotta. Olikin siis aika tutustua tähän "väliaikaisesti" hyllyssäni oleilleeseen teokseen. Koska kirjahyllyyni tarvitaan vakavan kerran lisää tilaa, pidän Aasia-lukuprojektistani vielä jonkin aikaa kesälomaa ja lueskelen hyllynlämmittäjiä pois alta. Kierrätyshyllystä poimittuja teoksia ei ole jäljellä enää kuin yhden käden sormilla laskettava määrä, mutta lainakirjoja on vähintään saman verran lisää. Joka tapauksessa siis hetkisen kestää vielä, ennen kuin palaan kirjastoon.
Kansipaperin sanojen mukaan teos käsittelee yhtenä teemanaan äiti-tytär-suhdetta, mikä on varsin sopivaa luettuani aivan hiljattain isä-poika-suhdetta käsittelevän teoksen: William Whartonin Isän. Tällä kertaa kulissina on myöskin elämäntilanteen muutos, joka saa sekä äidin että tyttären pohtimaan tulevaisuuttaan ja kokemaan tarvetta silmäillä myös mennyttä. Tapahtumapaikkana on Ashagiri, pieni fiktiivinen kaupunki Intiassa. Marion on viettänyt siellä nuoruutensa ja nyt kohtaa menneisyytensä uudelleen tyttärensä Vanessan kanssa.
Koin teoksen hyvin samalla tavalla kuin takakannessa kuvataan: kauniina, herkistelevänä ja itsensä löytämiseen positiivisesti suhtautuvana. Toisin sanottuna säröt jäivät tyylikkään ja helposti hyväksyttävän tasolle tavalla, joka tekee teoksesta vain astetta "vakavamman" eli surumielisillä sävyillä koristellun hyvän mielen teoksen. Kasvutarinana se on siten onnistunut, että siinä sekä Marion että Vanessa - jo valmiiksi varustettuina ihan uskottavilla eivätkä kaikista yksiulotteisimmilla persoonilla - joutuvat tosiaankin kohtaamaan itsensä ja toimintatapansa tavalla tai toisella.
Mutta teos pysyttelee sen verran tyytyväisesti juuri "kauniina", että esimerkiksi edellä mainitsemani Whartonin teoksen raastavat puolet on karsittu kokonaan pois. Ihmisyyden luotaus jää hyvin pitkälti pintapuolisten ja pikkusievien seikkojen ja piirteiden tarkasteluksi. Peilauspintana toimii Ashagiri, joka on Intian itsenäistymisen jälkeen muuttunut monellakin tavalla ja tämä muutos antaa myös päähenkilöille tilaisuuden reflektoida itseään.
Tavallaan onkin varsin ironista, että teoksessa yritetään käsitellä pienesti ja ohimennen myös itse kolonialismin - koko juonen taustavoiman - merkityksiä ja henkilöiden suhdetta siihen. Käsittely nimittäin typistyy siihen, miten asian ymmärtäminen vaikuttaa hahmojen henkilökohtaiseen kehitykseen. Kuten itse kolonialismissa, kolonisoitavalla on arvoa vain suhteessa kolonisoijaan.
Myöskään kolonisaation pohdintaan ei paneuduta kovin syvällisesti, vaan se ennemmin vilahtelee lisäjuonteena muiden kehitystehtävien ohella. Toisin sanottuna se on huolellisesti paketoitu siihen muotoon, ettei se missään tapauksessa häiritsisi eksoottisesta kauneudesta nauttivaa lukijaa herättämällä tätäkin pohtimaan kolonisaatiota. Fokus halutaan pitää terävästi päähenkilöiden suhteessa ja henkilökohtaisessa kasvussa, jossa muistot ja mielikuvat sekä uudet, elämäämuuttavat kokemukset ovat pääasiallista valuuttaa.
Omalla tavallaan sama näkyy myös hahmokaartissa: Vanessan ja Marionin lisäksi teoksessa on pienehkö hahmokaarti, joiden taustaa ja ajatuksia avataan, mutta he ovat kaikki brittejä, muutamaa rikasta ja länsimaalaistunutta intialaista lukuun ottamatta. Kirja siis kertoo yksinkertaistettuna siitä, kuinka joukko länsimaisia ihmisiä matkustaa Intiaan etsimään itseään ja löytävät etsimänsä vuorovaikutuksessa toistensa ja paikan päällä asuvien länsimaalaisten kanssa. Intia toimii vain näyttämönä ja haasteena siihenastiselle itselle. Jos joku siis haluaa lukea Intiaan sijoittuvan kirjan, en suosittele tätä - tämän teoksen kautta tutustuu Intiaan suunnilleen yhtä syvällisesti kuin maisemapostikorttia katselemalla.
Viimeiset 50 sivua kuitenkin yllättivät minut täysin. Ilmeisesti jotain loppuhuipennusta hakiessaan teoksesta kuoriutui yksiulotteinen ja kliseinen viihdepläjäys täynnä toinen toistaan arveluttavampia käänteitä: epämiellyttäviksi pohjustetut hahmot paljastuvat murhaajiksi ja raiskaajiksi, valkoisen miehen pitää pelastaa valkoinen nainen petomaiselta ei-valkoiselta mieheltä ja kumpikin päähenkilö oppii kuin salamaniskusta itsestään tavattomasti asioita. Olin ollut jo valmis pitämään teosta melko yhdentekevänä mutta ihan luettavana, mutta lopun tunkkaisen yksinkertaistukset ja halvat "dramaattiset" käänteet saivat minut toteamaan, että onhan tämä nyt suorastaan jo huonon puolelle lipsuva kirja.
Lyhyesti sanottuna The Seahorse on lukuromaani, jossa yhdistyvät perhesuhteet, omakuva ja identiteetin rakentuminen - ja mustavalkoinen maailmankuva. Yhtäkään näistä asioista ei käsitellä tavalla, joka saisi lukijan kokemaan hetkeäkään epämukavuutta tai haastamaan itseään. Tarina laskostuu auki turvallisen sovinnaisesti, hipoen vaikeita aiheita mutta jättäen raadolliset asiat salaisuuden verhoon. Kauneus syntyy siitä, että usva peittää ihmisyyden syvimmät kipupisteet kuin sumu Ashagirin vuoret, ja parhaimmillaankin jäljelle jää harkittu asetelma sieviä ja tyylikkäällä tavalla surullisia asioita.
Kansipaperin sanojen mukaan teos käsittelee yhtenä teemanaan äiti-tytär-suhdetta, mikä on varsin sopivaa luettuani aivan hiljattain isä-poika-suhdetta käsittelevän teoksen: William Whartonin Isän. Tällä kertaa kulissina on myöskin elämäntilanteen muutos, joka saa sekä äidin että tyttären pohtimaan tulevaisuuttaan ja kokemaan tarvetta silmäillä myös mennyttä. Tapahtumapaikkana on Ashagiri, pieni fiktiivinen kaupunki Intiassa. Marion on viettänyt siellä nuoruutensa ja nyt kohtaa menneisyytensä uudelleen tyttärensä Vanessan kanssa.
Koin teoksen hyvin samalla tavalla kuin takakannessa kuvataan: kauniina, herkistelevänä ja itsensä löytämiseen positiivisesti suhtautuvana. Toisin sanottuna säröt jäivät tyylikkään ja helposti hyväksyttävän tasolle tavalla, joka tekee teoksesta vain astetta "vakavamman" eli surumielisillä sävyillä koristellun hyvän mielen teoksen. Kasvutarinana se on siten onnistunut, että siinä sekä Marion että Vanessa - jo valmiiksi varustettuina ihan uskottavilla eivätkä kaikista yksiulotteisimmilla persoonilla - joutuvat tosiaankin kohtaamaan itsensä ja toimintatapansa tavalla tai toisella.
Mutta teos pysyttelee sen verran tyytyväisesti juuri "kauniina", että esimerkiksi edellä mainitsemani Whartonin teoksen raastavat puolet on karsittu kokonaan pois. Ihmisyyden luotaus jää hyvin pitkälti pintapuolisten ja pikkusievien seikkojen ja piirteiden tarkasteluksi. Peilauspintana toimii Ashagiri, joka on Intian itsenäistymisen jälkeen muuttunut monellakin tavalla ja tämä muutos antaa myös päähenkilöille tilaisuuden reflektoida itseään.
Tavallaan onkin varsin ironista, että teoksessa yritetään käsitellä pienesti ja ohimennen myös itse kolonialismin - koko juonen taustavoiman - merkityksiä ja henkilöiden suhdetta siihen. Käsittely nimittäin typistyy siihen, miten asian ymmärtäminen vaikuttaa hahmojen henkilökohtaiseen kehitykseen. Kuten itse kolonialismissa, kolonisoitavalla on arvoa vain suhteessa kolonisoijaan.
Myöskään kolonisaation pohdintaan ei paneuduta kovin syvällisesti, vaan se ennemmin vilahtelee lisäjuonteena muiden kehitystehtävien ohella. Toisin sanottuna se on huolellisesti paketoitu siihen muotoon, ettei se missään tapauksessa häiritsisi eksoottisesta kauneudesta nauttivaa lukijaa herättämällä tätäkin pohtimaan kolonisaatiota. Fokus halutaan pitää terävästi päähenkilöiden suhteessa ja henkilökohtaisessa kasvussa, jossa muistot ja mielikuvat sekä uudet, elämäämuuttavat kokemukset ovat pääasiallista valuuttaa.
Omalla tavallaan sama näkyy myös hahmokaartissa: Vanessan ja Marionin lisäksi teoksessa on pienehkö hahmokaarti, joiden taustaa ja ajatuksia avataan, mutta he ovat kaikki brittejä, muutamaa rikasta ja länsimaalaistunutta intialaista lukuun ottamatta. Kirja siis kertoo yksinkertaistettuna siitä, kuinka joukko länsimaisia ihmisiä matkustaa Intiaan etsimään itseään ja löytävät etsimänsä vuorovaikutuksessa toistensa ja paikan päällä asuvien länsimaalaisten kanssa. Intia toimii vain näyttämönä ja haasteena siihenastiselle itselle. Jos joku siis haluaa lukea Intiaan sijoittuvan kirjan, en suosittele tätä - tämän teoksen kautta tutustuu Intiaan suunnilleen yhtä syvällisesti kuin maisemapostikorttia katselemalla.
Viimeiset 50 sivua kuitenkin yllättivät minut täysin. Ilmeisesti jotain loppuhuipennusta hakiessaan teoksesta kuoriutui yksiulotteinen ja kliseinen viihdepläjäys täynnä toinen toistaan arveluttavampia käänteitä: epämiellyttäviksi pohjustetut hahmot paljastuvat murhaajiksi ja raiskaajiksi, valkoisen miehen pitää pelastaa valkoinen nainen petomaiselta ei-valkoiselta mieheltä ja kumpikin päähenkilö oppii kuin salamaniskusta itsestään tavattomasti asioita. Olin ollut jo valmis pitämään teosta melko yhdentekevänä mutta ihan luettavana, mutta lopun tunkkaisen yksinkertaistukset ja halvat "dramaattiset" käänteet saivat minut toteamaan, että onhan tämä nyt suorastaan jo huonon puolelle lipsuva kirja.
Lyhyesti sanottuna The Seahorse on lukuromaani, jossa yhdistyvät perhesuhteet, omakuva ja identiteetin rakentuminen - ja mustavalkoinen maailmankuva. Yhtäkään näistä asioista ei käsitellä tavalla, joka saisi lukijan kokemaan hetkeäkään epämukavuutta tai haastamaan itseään. Tarina laskostuu auki turvallisen sovinnaisesti, hipoen vaikeita aiheita mutta jättäen raadolliset asiat salaisuuden verhoon. Kauneus syntyy siitä, että usva peittää ihmisyyden syvimmät kipupisteet kuin sumu Ashagirin vuoret, ja parhaimmillaankin jäljelle jää harkittu asetelma sieviä ja tyylikkäällä tavalla surullisia asioita.
---
Tania Unsworth 2002: The Seahorse
Penguin Books.
311s.
Kommentit
Lähetä kommentti