Aksel Sandemose: Ihmissusi

Terävä ja epäsovinnainen teos ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Romaanin runsaasta henkilövalikoimasta kohoavat etualalle Erling Vik, Felicia ja Jan Venhaug, joiden kohtalot ovat merkillisellä tavalla yhtyneet. Eräs romaanin keskeisistä aiheista on mustasukkaisuus. Se on yksi ilmenemismuoto Aksel Sandemosen ihmisuusi-teemasta, mikä käsite hänellä merkitsee ihmisessä piilevää tuhoavaa voimaa.

Teos on täynnä säkenöivää älykkyyttä ja poroporvallisuuden ja pikkusieluisuuden ruoskimista. Se pyrkii rikkomaan sovinnaisia kaavoja niin ihmiskuvauksessaan kuin rakenteessaankin.

Tämä Sandemosen teos on ollut hyllynlämmittäjänä vuosikaudet. Jo kertaalleen vuoden sisällä yritin sen aloittaa, mutta tekstin omaleimainen, assosioiva tyyli ja alun sovinnaiselta vaikuttava hahmokuvaus hyydyttivät siltä kerralta kaiken innon. Nyt kuitenkin tiesin jo mihin varautua, ja tartuin teokseen uudemman kerran. Se ainakin tuli varsin pian selväksi, ettei teos tosiaan ole sovinnainen, vaan epäsovinnaisuudessaankin erikoislaatuinen. En vielä nytkään tiedä, pidinkö teoksesta vai en, mutta ainakin se oli jotakin aivan omanlaistaan.

Tai no, perun sanojani hieman: monilla tavoilla Ihmissusi on varsin tavallista 1900-luvun puolivälin proosaa. Se kertoo erittäin psykologisoivalla otteella ihmisluonnosta painuen aina alitajunnan pohjaan saakka. Mukana pilkahtelee monisäikeisiä kudoksia, joista elämä muodostuu. On repaleisia perheitä, epämääräisiä elämänvaiheita, hämärinä välähdyksinä nähtäviä sotarikoksia ja -traumoja ja kamppailuja itsen ja minuuden kanssa. Perussettiä siis ajan eurooppalaisen kirjallisuuden mittakaavassa. 

Sen sijaan tapa, jolla Ihmissuden teksti rakentuu, oli jotenkin minun aivoilleni älyttömän vaikeaa syntaksia. Assosiatiivisuus oli niin eriskummalliselle logiikalle pohjautuvaa, että kunkin kohtauksen keskeistä ajatusta oli hyvin vaikea seurata. En tällä tarkoita, että Ihmissusi olisi jotenkin juoneton tai erityisen vaikeaselkoinen teos. Se kuitenkin noudattaa omaa logiikkaansa, jonka seuraamisen sujuvuus varmasti riippuu paljon myös siitä, miten omat aivot sattuvat toimimaan. Minulla ei siis klikannut, mutta sekin oli ihan kiehtova kokemus itsessään. 

Ehkä olen sitten jotenkin jämähtänyt lukija, mutta minua samalla kiusasi jatkuvasti se, että en oikein hahmottanut, mitä teos varsinaisesti pyrkii olemaan. Alussa esimerkiksi lukemista tökki se, että kaikki jostain syystä tapahtuu kartanossa, jossa elää erityisen älykkäitä ja kauniita ihmisiä. Se heti alussa tuntui tyrkkäävän fokuksen ikään kuin väärille raiteille, kun varsinaisesti teoksessa käsitellään paljon filosofisia ja (sosiaali)psykologisia ilmiöitä. Niiden seassa on kuitenkin turhan paljon vatvontaa hahmojen rakkauselämistä, jotka toki ovat kuva jostakin laajemmasta, mutta jotenkin ei houkuttanut edes alkaa pähkäilemään, mistä. 

En tiedä, onko tämä kunnia teokselle vai ei, mutta hahmot itsessään eivät puhutelleet tippaakaan. Monipuolisesta ja armottoman tarkkaan rakennetusta perusotteesta huolimatta hahmot jäivät silti vaille sitä jotakin lopullista inhimillistä silausta. Ehkäpä siksi, että teoksen sävy on monessa kohdassa jotenkin kyyninen. Hahmojen elämät kääriytyvät pienten, banaalienkin asioiden ympärille, jotka sitten sekoittuvat saumattomasti laajempiin kokonaisuuksiin, kun sitä vähiten odottaa. Elävää ja hengittävää tunnetta näistä hahmoista ei silti tullut. He tuntuivat yhtä käsitteelliseltä kuin rakenteen assosiaatioketju. 

Ihmissusi-teema on jo teoksen nimessä, mutta ei - jälleen yllättävästi - ole jäänyt mitenkään piilotetulle tasolle teoksessa. Lukija nimittäin osallistetaan tuon käsitteen rakennukseen hahmojen ajatusten kautta. Mikä ja mitä on ihmissusi - vastaus siihen on vaikea ja epämääräinen, mutta niin tärkeä käsite se kuitenkin teoksen maailmassa on, että se esiintyy useamman kerran kursivoituna. Tämä symbolisen rakenteen näkyvä koostaminen oli jälleen kiinnostava tyylillinen valinta, jota en muista nähneeni muualla. 

Yksi teoksessa erityisesti huomion kiinnittävä seikka oli miljöö, eli sodanjälkeinen Norja. Teoksessa sodan kaiut seuraavat yhä jokaista hahmoa tavalla tai toisella, suoraan tai välillisesti. Hahmojen erikoisiin assosiaatioketjuihin pulpahtelee kuvia sodan aikana tapahtuneista asioista, ja henkilökohtaisen pohdinnan voi keskeyttää koko kansakunnan henkisen tilan analyysi. En ole aiemmin lukenut norjalaisesta näkökulmasta kirjoitettua teosta, jossa käsitellään toisen maailmansodan tapahtumia, joten historiallisesta näkökulmasta Ihmissusi oli lukemisen arvoinen.

Kannesta on vielä sanottava sen verran, että se tuntuu äkkiseltään suorastaan typerältä. Teos kyllä käsittelee myös erotiikkaa ja erityisen paljon erilaisia rakkaussuhteita, mutta suu auki ammottaen alastonta naista ajatteleva mies on kyllä todella, todella yksinekertaistettu ja myös ohi ampuva esitys teoksen sisällöstä. Virkistävästi Ihmissudessa ei suinkaan puhuta miehen halusta luonnonvoiman kaltaisena asiana, vaan ihmisolennon osasta psykofyysisenä olentona. Olisivat nyt laittaneet tuohon aivoihin edes sen (ihmis)suden naisen sijaan, niin kuvalla olisi jotain etäistä tekemistä teoksen sisällön kanssa. Mutta ehkä tämä kansi oli raflaavampi. 

Ihmissusi jäänee mieleen omalaatuisena ja kerronnaltaan omalakisena teoksenaan. Se ei onnistunut varsinaisesti koskettamaan, mutta sen sijaan se herätti älyllisen mielenkiinnon. Teoksessa on oma poljentonsa ja synkkä maailmankuvansa, joten jos niihin tottuu, voi teos hyvinkin olla samankaltaisista teoksista erottuva napakymppi. Minulle se sen sijaan jäi mieleen astetta erikoisempana ihmisyyden luotauksena sota-ajan jälkipyykin varjossa. 

---

Aksel Sandemose 1958/1969: Ihmissusi

Suom. Eija Palsbo

Helsinki. Gummerus. 

403s.