Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?
Kun Madeleine palasi collegeen viimeiseksi lukuvuodeksi, hän oli päättänyt olla uuttera, ja tinkimättömästi selibaatissa. Mutta sitten hän tapasi Leonard Bankheadin. Jälkeenpäin ajatellen hänen olisi pitänyt huomata varoitusmerkit ajoissa.
Älykästä, hauskaa, osuvaa! Vinon huumorin siivittämä moderni kolmiodraama kuvaa inhimillisiä pikkumaisuuksiamme neulanterävästi ja samastuttavasti.
Aasia-projektini kesäloman aikana hyllyssäni majailleet kierrätyskirjat ovat yksi kerrallaan hävinneet takaisin kierrätyshyllyyn ja jäljellä alkaa olla lähinnä lainaksi saatuja kirjoja. Eugenideen Naimapuuhia on yksi niistä. Heti aluksi täytyy sanoa, että on suorastaan onnenkantamoinen, että tämä kirja oli ollut lainassa niin pitkään: olin aikoinani lukenut takakansitekstin ja myös täysin sen unohtanut, eikä sinne kirjoitettu spoileri häirinnyt tarinaa ensimmäisiin 400 sivuun. (Silloin luin takakansitekstin ja sapetti.)
Tästä pääsemmekin teoksen nimeen, joka antaa jo lähtiäisiksi teokselle metatekstuaalisen kehyksen. Myös takakansiteksti heittäytyy tähän riemukkaasti ja yhdistelee innokkaasti teokseen adjektiiveja, jotka on totuttu näkemään Jane Austenin tekstien yhteydessä - Jane Austenin, joka on "marriage plot" -lajityypin kenties kuuluisimpia jalostajia. "Älykästä, hauskaa, osuvaa" kuvaavat kyllä Austenia mainiosti, mutta Eugenideen teoksen luonnehdinnasta pudottaisin sanan "hauska" pois. Naimapuuhissa ei nimittäin ole tippaakaan Austenin keveyttä, vaan pikemminkin se ammentaa nuoruuden epätietoisuuden tuskasta. Uskottavasti toki, mutta ehdottoman tuskaisesti. Olin lähempänä itkua kuin naurua Naimapuuhien parissa.
Itkuunkaan ei silti varsinaisesti ollut syytä. Naimapuuhia oli minulle sellainen paremmanpuoleinen lukuromaani, jossa asiat on tehty huolella ja taidolla, mutta joka puhuttelee silti hieman ohi. Epätoivon ja nuoruuden luottavaisuuden sekoitus oli mielenkiintoisesti maustettu, ja sivut kyllä kääntyivät helposti. Teos oli muutenkin helppolukuinen, eikä 600 sivua tuonut tunnetta syvästä uppoutumisesta teoksen maailmaan, vaan mittaa tarvittiin lähinnä kaikkien loputtomien kulttuuriviitteiden sisällyttämiseen.
Naimapuuhia nimittäin vilisee kirjallisuusviitteitä. Siinä kuluu tuskin yhtään keskustelua tai hahmon sisäisen maailman kuvausta ilman viitettä joko kaunokirjallisuuteen tai tutkimuskirjallisuuteen. Samoin kirjallisuus tuodaan metakehyksen jatkona osaksi juonta: yksi päähenkilöistä on kirjallisuudenopiskelija, joka erikoistuu juuri "marriage plot" -genren kultakauden kirjailijoihin.
Tämä oli hieman tylsä yllätys. Minusta on nimittäin kuluneinta ikinä tuoda kirjallisuuteen metatasoja sitä kautta, että joku hahmoista on kirjailija / kirjallisuudentutkija / äidinkielenopettaja / kirjallisuudenopiskelija / kirjallisuuskriitikko / jne. Se ei ole eleganttia eikä kiinnostavaa. Viitteet eivät lisäksi tässä teoksessa vie kovin kauas: niillä on kehittelynsä teoksen rakenteessa, mutta lähinnä pintatasolla.
Itkuunkaan ei silti varsinaisesti ollut syytä. Naimapuuhia oli minulle sellainen paremmanpuoleinen lukuromaani, jossa asiat on tehty huolella ja taidolla, mutta joka puhuttelee silti hieman ohi. Epätoivon ja nuoruuden luottavaisuuden sekoitus oli mielenkiintoisesti maustettu, ja sivut kyllä kääntyivät helposti. Teos oli muutenkin helppolukuinen, eikä 600 sivua tuonut tunnetta syvästä uppoutumisesta teoksen maailmaan, vaan mittaa tarvittiin lähinnä kaikkien loputtomien kulttuuriviitteiden sisällyttämiseen.
Naimapuuhia nimittäin vilisee kirjallisuusviitteitä. Siinä kuluu tuskin yhtään keskustelua tai hahmon sisäisen maailman kuvausta ilman viitettä joko kaunokirjallisuuteen tai tutkimuskirjallisuuteen. Samoin kirjallisuus tuodaan metakehyksen jatkona osaksi juonta: yksi päähenkilöistä on kirjallisuudenopiskelija, joka erikoistuu juuri "marriage plot" -genren kultakauden kirjailijoihin.
Tämä oli hieman tylsä yllätys. Minusta on nimittäin kuluneinta ikinä tuoda kirjallisuuteen metatasoja sitä kautta, että joku hahmoista on kirjailija / kirjallisuudentutkija / äidinkielenopettaja / kirjallisuudenopiskelija / kirjallisuuskriitikko / jne. Se ei ole eleganttia eikä kiinnostavaa. Viitteet eivät lisäksi tässä teoksessa vie kovin kauas: niillä on kehittelynsä teoksen rakenteessa, mutta lähinnä pintatasolla.
Ehkä kaikista kauimpana kirjan maailmasta kuitenkin pitivät hahmot. Kolmesta päähenkilöstä vain yhdestä on mahdollista, joskaan ei helppoa, pitää. Toki hahmoissa on monipuolisuutta ja psykologista kunnianhimoa, mutta arvomaailma - sekä hahmojen että kertojan - jäi niin etäiseksi, että myös hahmoja oli vaikea tuntea läheisiksi. Rakkaussuhteiden kuvaaminen sekä sisä- että ulkopuolelta sisälsi toki joitakin pieniä oivalluksia ja muutamia osuvia kiteytyksiä parisuhteen sosiaalisista merkityksistä, mutta varsinaisesti teoksen rakkaustarinat saivat tuntemaan olon lähinnä surumieliseksi.
Sivuhuomiona suomennos oli pääosin varsin onnistunut ja sujuva, mutta oikoluvussa oli jäänyt joitakin ongelmia. Noin viidenkymmenen ensimmäisen sivun aikana hahmojen - lähes kaikkien - puheessa esiintyy epäsäännöllisesti "me ollaan" -rakennetta kaiken muun puheen ollessa kirjakielistä. Piirre myös häviää sen jälkeen koko loppukirjaksi kaikilta hahmoilta. Onneksi, sillä se tuntui tarpeeksi pahalta jo ensimmäisessä luvussa.
Naimapuuhia oli kaiketi ihan lukemisen arvoinen kirja, mutta ei suoranaisesti saanut ajattelemaan mitään uudelta kannalta tai oivaltamaan mitään elämästä tai ihmisyydestä. Se oli nopea ja ravintoarvoltaan vaatimaton välipala matkalla kohti niitä aidosti puhuttelevia taide-elämyksiä. Teos unohtunee nopeasti ja sitäkin nopeammin palaa omistajansa hyllyyn.
---
Suom. Arto Schroderus
Otava. Helsinki.
607s.
Kansi: Anja Reponen
Kommentit
Lähetä kommentti