Elizabeth Gaskell: Cranford

The provincial town of Cranford is a community of delightful simplicity and innocence. Yet its values were already old-fashioned and under threat from the inevitable forces of change when the mid-Victorian Mrs Gaskell described them with ironic affection and a sharp eye for the ridiculous.  
Elizabeth Gaskell (1810-1865) oli tarkkasilmäinen havainnoitsija, elämän ymmärtäjä ja pienten vivahteiden taidokas muistiinmerkitsijä. Hänen kerrontaansa leimaa vilpitön ilo, huumori ja lämpö, jotka valloittavat lukijat sukupolvesta toiseen. 

Tämä kirja päätyi lukupinooni varsinaisen jymysattuman kautta jokunen vuosi sitten. Gaskellin klassikkoromaani osui eteeni kahtena kappaleena kahdesta eri kierrätyskirjahyllystä ja vieläpä kahdella eri kielellä samana päivänä, joten en voinut vastustaa kiusausta ottaa molemmat mukaani ja lukea ne rinnakkain. Ennakkotietoni teoksesta olivat varsin suppeat - muistin Ylellä esitetyn joskus vuosia sitten samannimistä sarjaa, josta olin saattanut katsoa jakson tai pari. Niinpä otin mielelläni vastaan tilaisuuden hieman laajentaa kulttuurillista tietämystäni klassikolla ja sen käännöksellä.

Olin ennakkoon tietoinen siitä, että Cranford on varsin leppoisaa 1800-luvun keskiluokan seuraelämään keskittyvä teos, pienieleinen ja jokseenkin humoristinen. Tämä kuva oli siis syntynyt sen perusteella, missä yhteyksissä teoksen nimi oli tullut esille, ja vaikutti tietysti myös se TV-adaptaatio osaltaan. Minulle tuli yllätyksenä, että teos on pohjimmiltaan melko surullinen. Cranfordin naispitoinen seurakunta elää omassa, eristäytyneessä maailmassaan, joka on täynnä turvallisuutta tuottavia, omalakisia sääntöjä, suurta ja uhkaavaa maailmaa vastaan perustettuja. 

Toki nämä pinttyneisyydet nähdään lempeän ironian hampaissa - Gaskellin teksti ei viillä yhtä terävästi kuin vaikkapa Austenin - ja monet juonen kaaret ovat pohjimmiltaan positiivissävyiseen tilanteeseen päättyviä. Jotenkin en silti voinut tuntea pelkkää huvittuneisuutta, sillä vaikka hahmojen pikkumaisuus ja monet pinttymät usein johtuivatkin itsetehostuksen tarpeesta tai jääräpäisyydestä, sitäkin useammin ne tuntuivat kumpuavan pelosta, tietämättömyydestä, tarpeesta hallita ahdistusta tai käsitellä vaikeita tunteita. Hahmojen elämä näyttäytyi eräänlaisena pelokkaana, epävarmana suojautumisena muuta maailmaa kohtaan. Mikä sen surullisempaa, kuin peläten tuhlattu elämä?

Kiinnostavinta teoksessa ehkä onkin, että käytännössä pelkistä naisista koostuva köyhä keskiluokkainen maalaisseurapiiri on kuvattu näin karulla tavalla. Hahmojen suhde miehiin - jotka paljolti loistavat poissaolollaan heidän elämänpiirissään - on kuvattu kipuilun täyttämänä kiinnostuksen ja paniikin sekoituksena. Sen myötä Cranfordin naiset muodostavatkin yhteisöönsä omat kirjoittamattomat sääntönsä, ja niissä naimattomuus on ennemmin hyve kuin vika, vaikka yhteiskunta sitä jälkimmäisenä pitääkin. 

Omalakinen yhteisö on ikään kuin kapina tai omanarvontunteen säilyttämisen muoto, johon tarraudutaan sitä tiukemmin, mitä kauemmas ajaudutaan yhteiskunnan naisihanteesta. Näiden miltei radikaalin itsemäärittelyn vastapainona yhteisö suhtautuu suorastaan hartaasti kaikenlaisen säädyllisyyden ja puhtauden ihanteisiin osoittaakseen ajan hengen mukaisesti oikeutuksen ajatusmaailmalleen. Gaskellin tekstin ironiaa onkin, että ensinnäkään miehet eivät ole teoksessa mitään yliluonnollisia olentoja, vaan varsin arkisia ja osin samojen ongelmien kanssa kamppailevia kanssaihmisiä. 

Itse luin siten, että hahmot, jäätyään vaaditun naisen mallin ulkopuolelle, muovaavat itselleen paremmin sopivan naisen mallin omassa yhteisössään, ja epäluulo ja ahdistus ulkomaailmaa kohtaan syntyy siitä tiedosta, että omat määritelmät ovat olemassa vain yhteisön sisällä. Muulla maailmalla on muut, vaativammat kriteerit. Teosta olisi mielestäni liioittelua kutsua edes varhaisen feministiseksi, mutta toisaalta on myös hyvin olennaista, että Gaskell on nähnyt aiheen - naimattomien naisten yhteisön ja sen dynamiikan - teoksen arvoiseksi kuvattavaksi ja että paitsi aikalaiset myös myöhemmät lukijat ovat pitäneet kuvausta tunnistettavana, varmasti myös samastuttavana. Gaskellin tekstistä paistaa ihmiselämän ja ihmisyhteisöjen arkisuus ja rutiinien kehittymisen orgaanisuus. 

Kieleltään Cranford on hienostuneen oivaltava. Se on monella tavoin hyvin ajalle tyypillistä tekstiä, alkaen ihan jutustelevasta sävystä ja jatkuen hahmokuvauksissa, joihin otetaan aina jonkinlainen moraalinen kanta. Ja nyt puhun tietysti alkuteoksesta, vaikka suomennoksessakaan ei ollut mitään vikaa. Suomennos puolestaan oli oikein hyvin onnistunut tavoittamaan leppoisan ja sievistelevänkin sävyn niin hyvin kuin se on mahdollista toisella kielellä. Alkuteoksen ilmaisu luonnollisesti upotti paljon vakuuttavammin 1800-luvun brittiläiseen yhteiskuntaan, mikä korostui näin kahta teosta rinnan lukiessa. 

Alkuteoksen ja käännöksen rinnakkain lukeminen on projekti, jota en ole aiemmin harrastanut. Tai no, yritin joskus aloittaa sellaisen Pratchettin Jingon kanssa, mutta se ei kestänyt muutamaa sivua pidempään. Gaskellin teoksen kanssa päädyin sellaiseen ratkaisuun, jossa luin aina alkuteosta ensin jokusen luvun ja sen jälkeen vaihdoin suomennokseen. Alun perin käännöksen pitäminen rinnalla houkutteli siksikin, että 1800-luvun englannin kielessä saattaa olla sanoja, joita ei ehkä tunne. Näin olikin jokusen sanan kohdalla, mutta varsinaista ymmärtämistä se ei haitannut. 

Niinpä käännöksen rinnalla pitäminen alkoi suuntautua enemmän sävyn ja tunnelman havainnointiin. Suomennoksessa tippui tietysti pois tapakulttuuria ihan sanatasolla sekä ilmaisujen sävyt olivat yleisluontoisempia, mutta suomenkielinen teksti oli puolestaan käännetty pitkälti nykykieleksi, joten siitä välittyi 1800-luvun puheenparsi vain lähinnä virkerakenteesta ja häveliäistä ilmaisuista. Jos nyt tämän perusteella suosittelisin jompaa kumpaa, olisi se tietysti silti alkuteos, jos kielitaitoa on. Jos ei ole, suomennos on erittäin hyvä vaihtoehto. Teos kannattaa lukea joka tapauksessa kielellä tai toisella. 

Cranford oli mielenkiintoinen lisä 1800-luvun klassikkokirjojen palettiin.  Gaskell ei noussut suosikkikirjoittajakseni, mutta hän ehdottomasti erottuu tyyliltään ja on täysin ymmärrettävää, miksi tämä teos on niiden brittiteosten joukossa, jota aina uudistetaan muutaman vuosikymmenen välein. (Sekin oli kiinnostavaa, että Gaskell kävi tiivistä kirjeenvaihtoa Emily Brontën, yhden suosikkibrittikirjailijani, kanssa.) Arjen kuvaus ja ihmissuhteiden suloiset ja raastavat puolet on kuvattu tunnistettavalla ja aikaa kestävällä tavalla. Sivistyneempänä siirrän Gaskellin teoksen kierrätyshyllyyn seuraavan iloksi. 

---

Elizabeth Gaskell 1853/1994: Cranford
Lontoo. Penguin Books.
228s.
Kansi: Edward Lamson Henry: Home Again (Museums at Stony Brook, NY / Bridgeman Art Library), yksityiskohta


Elizabeth Gaskell 1853/1981: Cranfordin naiset
Suom. Martta Eskelinen
Helsinki. Otava. 
237s. 

Kommentit

Viikon luetuimmat