Axel Munthe: Huvila meren rannalla

Toiset ovat nimittäneet sitä tekijän omaksi elämäkerraksi, toiset erään lääkärin muistelmiksi. Kirja ei ole kumpaakaan. Elämäni historian kertominen ei olisi vaatinut viittäsataa sivua, ei sittenkään, vaikka en olisi jättänyt pois sen tärkeimpiä ja murheellisimpia lukuja. Vielä sopimattomampi on tuo komea nimi: Erään lääkärin muistelmat. Jo kirjan vallaton, melkein poikamainen sävy puhuu sitä vastaan. Lääkärillä, samoinkuin kaikilla muilla ihmisillä, on kai kyllä oikeus toisinaan nauraa itselleen rohkaistakseen mieltänsä. Mutta hän ei saa nauraa potilailleen. 

Eräät tämän kirjan tapahtumat liikkuvat todennäköisen ja epätodennäköisen huonosti kartoitetulla raja-alueella, siinä Ei-kenenkään-maassa, johon monet muistelmainkirjoittajat ovat kaatuneet. Tuntisin suurta huojennusta, jos lukija arvelematta siirtäisi ne tapahtumat tarun rauhoitetulle alueelle. Olen muuten nähnyt suurta teknillistä vaivaa helpottaakseni sitä. Olen hyvilläni, jollei minua aina uskota; minulla on kuitenkin riittävästi sellaista, mistä täytyy vastata. Kirjailijan-turhamaisuuttani hivelee, jos yritykseni on onnistunut. Elämä on etevä kertoja.

Kaunis 1930-luvun painos Huvilasta meren rannalla on varsin viehättävä jo esineenä (vaikka onkin ymmärrettävästi melko kulunut). Tein tämän löydön joskus yliopiston kirjallisuustieteellisen kirjaston poistohyllystä, ja se on vuoden jos toisenkin odottanut lukijaa hyllynlämmittäjänä. Nyt sain kuitenkin jonkinlaisen innon lukea pari hyllyssä nyhjännyttä teosta pois alta ennen kirjastoon menoa, ja Munthe osui siinä tekemisen meiningissä silmään. 

Olin googlettanut teoksen silloin kierrätyshyllyllä, mutta sen jälkeen en oikeastaan ollut asiaan palannut. Muistin teoksesta sen verran kuin alkupuheessa mainitaan: "erään lääkärin muistelmat". Eikä vain "erään", vaan ruotsalaisen, ruotsin hovissa vaikuttaneen lääkärin. Tosin, myönnettäköön, teoksen painopiste ei keskity tähän asiaan, vaan oikeastaan sitä ei oteta koko teoksen aikana esille. Mikään hoviin kurkistava "paljastuskirja" tämä ei missään nimessä siis ole. 

Eikä teosta muutenkaan kannata ottaa liian dokumentaarisesti. Siinä nimittäin tapahtuu monenlaisia unenomaisiakin tapahtumia siroteltuina mitä dramaattisimpien potilaskertomusten väliin, ja selkeää värittämisen makuakin on. Teksti todella muistuttaa yksinkertaisesti koostetta elämän kulusta ja erilaisista elämäntilanteista, mikä tuottaa teokseen jutustelevan sävyn ja episodimaisen rakenteen. Suuri draaman kaari muotoutuu kertojan elämästä, ja nimessäkin mainittu huvila on sen symboli - se on mukana alusta asti, ja kirjoittajan suhde siihen muovautuu teoksen kuluessa. Se toimii hänen peilinään läpi erilaisen käänteiden. Suurin osa teoksen tapahtumista sijoittuu kuitenkin aivan muualle kuin Anacaprin huvilaan.

Teoksen kiinnostavin anti onkin 1800-luvun lopun Euroopan poikkileikkauksessa sekä yhteiskunnan että lääketieteen näkökulmasta. Teoksen kertoja taistelee epätoivoisesti elämän ja kuoleman kanssa koleraepidemian synkistämissä Napolin köyhälistökortteleissa ja luostareissa, hoitaa yhdysvaltalaisen miljoonäärin pojalta kurkkumätää loistohotellissa ja tohtoroi luulotautista Pariisin aatelistoa. Onpa teokseen jotenkin ujutettu myös kokonainen osa, joka sijoittuu Ruotsin Lappiin ja saamelaisten pariin. Se osuus on tosin aikansa kuva juuri sillä ikävimmällä tavalla mitä nyt 1900-luvun alkupuolen teksteiltä odottaa saattaa, vaikka sävy on avoimen halveksivan sijaan ennemmin "jalo villi" -diskurssia.

Lääketieteen puolesta Munthe toimi aivan ytimessä, sillä teoksessa omistetaan kokonaisia lukuja hänen muistelmilleen ajan kuuluisuuksien vaikutuspiirissä. Kertoja seuraa Louis Pasteurin rabiestutkimuksia ja kritisoi kuuluisan Salpêtrièren sairaalan hysterianäytöksiä suhtautuen erityisen penseästi Jean-Martin Charcotiin. Muutenkin Munthe tuntuu olevan - ainakin tämän päivän näkökulmasta - edellä aikaansa lääketieteellisissä näkemyksissään, mihin on tietysti voinut vaikuttaa teoksen kirjoittaminen vanhalla iällä. Lääketiede kuitenkin kehittyi juuri tuossa 1800-1900-lukujen taitteessa harppauksin.  

Henkilökuvana teos on mielenkiintoinen, vaikka jättäisikin tulkintaan sen kaunokirjallisen varauksen, että elämäkertakin on aina pohjimmiltaan narratiivi. Teoksen kertoja tunnustaa monessa otteessa suoraan jättävänsä asioita kertomatta, ja vaikka hänen sankarilliset lääkärintehtävänsä usein päättyvät hyvin, ne päättyvät toisinaan huonosti ja epätäydellisesti tavalla, joka on selkeästi todellisuuden läpitunkemaa. Esiin piirtyy monipuolinen hahmo pelkoineen, vahvuuksineen ja moraalikäsityksineen, joka ainakin näin fiktion puitteissa on mielenkiintoinen seurattava - aikansa arvomaailmasta huolimatta. Onko tällä hahmolla kuinka paljon tekemistä Axel Munthen kanssa, on oikeastaan täysin epäolennainen kysymys. 

Arvomaailma oli kuitenkin lopulta se syy, minkä takia tämä teos jäi vain ajankuvaltaan kiinnostavaksi lukuromaaniksi. Käytännössä aina niissä teoksissa, jotka tunnen itselleni läheisimmäksi, on arvot, joihin voin samastua. Tämä toteutuu vain osittain Munthen teoksessa. Vaikka sen arvotkin olivat kiinnostavia noin niinkuin ajankuvan kannalta, ne eivät puhutelleet kuin toisinaan. Toisista taas olin täysin eri linjoilla. Vaikka sisältö, rakenne ja kerronta toimivat kaikki oikein hyvin, tämä tärkein osuus jätti kylmäksi.

Olen nyt kahden vaiheilla - antaako teos pois vai pitääkö se itselläni. Olen hieman kahden vaiheilla, haluaisinko lukea sen ehkä vielä joskus toiste, mutta toisaalta se on lopulta vain "ihan kiva" ja melkoisen suuri. Teos on olemukseltaan niin viehättävä, että ehkä en malta viedä sitä suoraan kierrätyshyllyyn, vaan mietiskelen vielä, josko se kestäisi toisenkin lukukerran.  

---

Axel Munthe 1929/1930: Huvila meren rannalla
Suom. J. Hollo
WSOY. Helsinki.
439s.