Maija Muinonen: Mustat paperit

Ann Miel tietää kuolevansa.

Viimeisenä tekonaan hän alkaa kirjoittaa kirjeitä, ennen muuta pienelle pojalleen, jolle hän haluaa jättää näin hyvästit. Äidilliset neuvot ja muistot alkavat kuitenkin muuttaa muotoaan, kun Ann kuvittelee ja samalla määrää poikansa tulevaisuuden: koulun, työn, ystävät, puolison, kaiken. Hellyyden tilalle asettuu pienten mustien kirjainten avulla hallitseminen, kaiken täydelliseksi järjestäminen, menetyksen pelko ja katkeruus. 

Maija Muinosen poikkeuksellinen esikoisteos Mustat paperit on kaunis ja traaginen kuvaus ihmisestä, joka ei halua päästää irti. Samalla se on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun - sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy. 

Muinosen teos on jälleen yksi kierrätyskirjahyllyn löydös. Takakansitekstin asetelma kuulosti kiinnostavalta ja suhteellisen tuoreeltakin: kielen ja itseilmaisun yhteenkietoutuneisuudesta ja yrityksistä muuttaa kielen kautta todellisuutta. Olen aiemmin lukenut samankaltaista aihetta pyörittelevän teoksen - Nabokovin nerokkaan Kalvaan hehkun - joten minulla oli kokemusta siitä, kuinka tällainen aihe saadaan toimimaan huikeasti. Samalla tuohon lukukokemukseen rinnastaminen asetti melkoisen korkean riman. Näkisin silti, että vertailu ei muodostunut lukukokemuksen keskeiseksi määrittäjäksi. Ja hyvä niin: Mustat paperit jää ehkä Kalvaalle hehkulle toiseksi, mutta on oikein mainio teos itsessään.

Päähenkilö Ann Miel on nainen, joka rakastaa suunnattomasti ja haluaa vielä suunnattomammin tulla itse rakastetuksi. Hänen toiveissaan hänen poikansa Lucin ja muun hänen lähipiirinsä elämät keskittyvät hänen ympärilleen senkin jälkeen, kun hän on kuollut. Mitään ei ole olemassa erillään Annista: muiden hahmojen väliset suhteet määrittyvät aina vertailusuhteessa häneen, kaikki heidän elämässään toistaa hänen korvaamattomuuttaan.

Luc ja kirjan muut hahmot nähdään ainoastaan Annin näön kautta. Se, millaisia he todellisuudessa ovat, jää toissijaiseksi. He ovat Annin luomuksia ja sellaisina pysyessään Annin rakkaus heihin on ikuista. Annin suhde lähipiiriinsä muotoutuu pakkomielteiseksi, kontrolloivaksi ja täydellisen vallan hapuiluksi. Teos jättää lukijan aavisteltavaksi, millainen suhde Annilla on poikaansa ja lähipiiriinsä silloin, kun näillä on oma tahto, mieli ja kieli. Muutamat hyvinkin myrkylliset kohdat, joissa Ann nimittelee, väheksyy ja näpäyttelee kirjeensä vastaanottajia, antavat vinkkejä. Luc on tosin vielä kaiken arvostelun ulkopuolella, ja toisaalta hän on hyvin nuori. Annille hän tuntuu olevan vain oman itsen jatke, lohtu siitä, että vaikka itse kuolee, jokin osa jää elämään.

Kerronnan keinoja on käytetty tyylikkäästi: vaikka Ann ja kaikki muut tarinan hahmot jäävät etäisiksi epäluotettavan kerronnan vierauttamina, etualalle nousee tunnistettava äärimmäisen itsekeskeinen ja epätoivoisesti takertuva, sairas mieli. Kielellisyys korostaa epäröivää ja haparoivaa tapaa, jolla Ann hakeutuu kiihkeästi niiden asioiden ääreen, jotka täyttävät hänen todellisuutensa. Typografiset keinot korostavat ailahtelevaisuutta ja hätää. Vaikutelma on selkeäpiirteinen. Päähenkilön on tuskallista ajatella maailmaa, jossa hän ei ole itse enää läsnä.

Oman pienen kierteensä teokseen antaa se, että Ann ei aio lähteä maailmasta sitä kautta, jonka luonto on hänelle järjestänyt. Sen sijaan hänellä on aivan omat kuviot - kuviot, joissa toistuu siinäkin kontrolli pinttymään saakka. Ann tietää tarkalleen, miten kuolee, miltä näyttää, mitä tapahtuu, miten toiset toimivat, mitä seuraa. Tai ainakin hän haluaisi tietää ja luo tilanteen kerta toisensa jälkeen eteensä kirjoittamalla sen auki. Mutta aina lopullisen täydellisyyden sotkee yksi asia: ne ovat vain sanoja paperilla, ei sen enempää. Ne ovat ainoa, jota Ann lopulta voi hallita.  

Kaiken kaikkiaan Mustat paperit on kiinnostava pikku teos. Sen idea ja toteutus ovat näppäriä, mutta omalta kohdaltani se ei jotenkin osunut aivan ytimeen kaikesta huolimatta. Siinä olisi varmasti paljonkin analysoitavaa kielen ja kerronnan keinoista, mutta lopulta itse keskeinen viesti jää turhan pelkistetyksi. Yksinkertainen on tietysti kaunista, mutta vivahteikkuus on lähempänä omia makumieltymyksiäni. Ehkä tämä kaikki on sitten vain kirjallisuudenopiskelijalle niin peruskauraa, että mitään suorastaan mullistavaa ei ajatusmaailmaan tullut, kun keinot eivät olleet tämän nyrjäyttävämpiä. Tai, toinen vaihtoehto, keinot olivat liian hienostuneita edes tarttuakseen tutkaan. Mutta näin tällä kertaa.

Sanoisinkin Mustista papereista, että se on loppujen lopuksi hyvinkin lukemisen arvoinen teos. Lyhyydestään huolimatta se on tasapainoinen ja vahvatunnelmainen. Teos pääseekin seuraavaksi kutittelemaan muita lukijoita, kun palautan sen kierrätyskirjahyllyyn. En itse usko, että saisin siitä useammallakaan lukukerralla tämän enempää irti - ainakaan tunnetasolla.

---

Maija Muinonen 2013: Mustat paperit
Teos. Helsinki.
167s.
Kansi: Jenni Saari