Antti Tuuri: Uusi Jerusalem
Vuosisadan alun siirtolaisuus Amerikkaan oli pohjalainen kansanliike. 1920-luvun lopulla lähtee myös Johannes Hakala onneaan koettamaan. Häneltä jää vanhaan maahan vaimo, lapset ja varakas talo. Mutta takaisin hän ei aio palata.Halifaxin satamassa Johannes Hakala ja muut Pohjanmaan miehet houkutellaan Kirkland Laken kultakaivoksille. Vasta perillä paljastuu karu totuus. Monta kokemusta viisaampana Johannes Hakala selviää alkuperäiseen päämääräänsä Sudburyyn, Supperiin, jossa työtä ei löydy.Miehet tutustuvat uuden maan ihmeisiin, koiratorppiin ja huorahausseihin, lopulta myös saarnaaja Blombergiin ja hänen utopiaansa, Uuteen Jerusalemiin.
Antti Tuuri on niitä kirjailijoita, joka on keikkunut lukulistalla pidemmän aikaa. Olen jopa muutaman kerran onnistunut sekoittamaan hänet Antti Hyryyn, jolta yritin joskus lukioaikoina lukea jotain huonolla menestyksellä. Nyt sitten päätin paneutua asiaan oikein rytinällä ja vetäistä ensimaistiaiseksi kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan. Yksi keskeinen syy oli se, että katsoin kesällä Pohjanmaa-sarjan (kronologiassa) neljännen osan Pohjanmaan (1982) pohjalta tehdyn elokuvan Pohjanmaa (1988). Ilmeisesti filmatisointeja sarjan eri osista on tehty enemmänkin, ja pitää harkita, että ottaisi asiakseen katsoa nekin joskus.
Ennen itse Uuteen Jerusalemiin hyökkäämistä pieni pohdinta sarjan nimestä. Pohjanmaa-sarja on sikäli ihan paikkansapitävä, että pohjalaisiahan sarjassa seurataan. Lieneekö sitten vanhan läänijaon tai jonkun muun vanhakantaisemman aluekäsityksen seurausta, että sarjassa kuvattu Pohjanmaa tuntuu sijoittuvan paljolti nykyiselle Etelä-Pohjanmaalle. Nykyisiltä Pohjois- tai Keski-Pohjanmaalta kotoisin olevien lukijoiden on siten turha kuulostella tuttuja seutuja ainakaan Uuden Jerusalemin hahmojen kotipaikoista. Pohjanmaa-elokuvan perusteella sarjan keskiössä oleva Hakalan suku asuu Kauhavalla. Samaan viittaisi myös se, että Uuden Jerusalemin päähenkilön tuttavat ovat Ylistarosta, Jalasjärveltä, Härmästä ja niin edespäin.
Minulla oli jo ennestään käsitys siitä, millaista tyyliä tulisin kohtaamaan teoksen parissa. Otaksuin Tuurin tekstin osuvan samaan kategoriaan aiemmin lukemieni Linnan ja Päätalon kanssa: realistista kuvausta 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun Suomesta. Tavallaan otaksuma oli oikea, sillä Uusi Jerusalem keskittyi hyvin perinteiseen, agraariseen kuvaan Suomesta ja suomalaisuudesta ja erityisesti suomalaisesta miehestä, joskin pohjalaismaustein. Kuitenkin Tuurin teoksessa oli kerronnallisia elementtejä, jotka saivat sen samankaltaisesta tunnelmasta huolimatta erottumaan.
Suorastaan yllättävästi teoksessa puhuukin ensimmäisen persoonan kertoja. Tällä keinolla tosin Atlantin takaisen maailman vieraus ja osin käsittämättömyyskin korostuu, kun kertojalle osa tapahtumasarjoista jää selittämättömäksi kielimuurin vuoksi. Siten kertojassa on myös häivä epäluotettavuutta, joka teoksen kirjoitusajankohdan (1988) kanssa liittänee Uuden Jerusalemin ennemmin jälkirealistiseen kuin suoranaisen realistiseen perinteeseen, vaikka selkeästi mahdollisimman "totuudenmukaisesti" ja kurjuuksia välttelemättä päähenkilön vaiheita kuvataan.
Minulla oli jo ennestään käsitys siitä, millaista tyyliä tulisin kohtaamaan teoksen parissa. Otaksuin Tuurin tekstin osuvan samaan kategoriaan aiemmin lukemieni Linnan ja Päätalon kanssa: realistista kuvausta 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun Suomesta. Tavallaan otaksuma oli oikea, sillä Uusi Jerusalem keskittyi hyvin perinteiseen, agraariseen kuvaan Suomesta ja suomalaisuudesta ja erityisesti suomalaisesta miehestä, joskin pohjalaismaustein. Kuitenkin Tuurin teoksessa oli kerronnallisia elementtejä, jotka saivat sen samankaltaisesta tunnelmasta huolimatta erottumaan.
Suorastaan yllättävästi teoksessa puhuukin ensimmäisen persoonan kertoja. Tällä keinolla tosin Atlantin takaisen maailman vieraus ja osin käsittämättömyyskin korostuu, kun kertojalle osa tapahtumasarjoista jää selittämättömäksi kielimuurin vuoksi. Siten kertojassa on myös häivä epäluotettavuutta, joka teoksen kirjoitusajankohdan (1988) kanssa liittänee Uuden Jerusalemin ennemmin jälkirealistiseen kuin suoranaisen realistiseen perinteeseen, vaikka selkeästi mahdollisimman "totuudenmukaisesti" ja kurjuuksia välttelemättä päähenkilön vaiheita kuvataan.
Päähenkilö Johannes Hakala ei kuitenkaan ole lukijalle teoksen lopussakaan kovin tuttu. Linnan ja Päätalon päähahmoista oppii tuntemaan syvimmätkin mielen sopukat, mutta Hakala on aivan samanlainen mysteeri lukijalle teoksen lopussa kuin alussakin, sillä lukija ei viisastu kuin muutaman hajanaisen yksityiskohdan verran. Koska Uusi Jerusalem kronologisesti aloittaa sukusarjan, on tämä ratkaisu hämmentävä. En kuitenkaan todellisuudessa hämmästynyt juuri lainkaan, sillä kirjoitusjärjestyksessä teos on sarjan loppupuolella - Hakalan suvun oletetaan olevan jo tuttu.
Onkin ihan kiehtovaa nähdä, millaiseksi suvun tarina muodostuu. Ehkäpä mielikuvani ovat vääriä vähäisten sukusarjojen lukemisen vuoksi, mutta Uudessa Jerusalemissa erikoista oli sukusarjan osaksi se, että teoksessa oli ainoastaan yksi päähenkilö. Kuvattava suku ei näemmä ainakaan vielä tässä vaiheessa kata useampia henkilöitä, vaikka jotakin Suomeen jääneestä perheestä ja peritystä omaisuudesta puhutaankin. Hakalan matka Kanadaan onkin näemmä osaltaan yhdenlainen alkupiste suvun tarinalle ja sille, millainen suvusta muodostuu: sarjan milteinpä jokainen osa tuntuu liittyvän Pohjois-Amerikan mantereeseen tavalla tai toisella.
Johannes Hakala suvun "alkupisteenä" - ainakin tässä tarinassa - rakentaa lähtökohdat erittäin tavanomaisesti: hän on juuri sellainen suomalaismiehen arkkityyppi, joka on nykyään muotoutunut lähes myyttiseksi olennoksi. Hakala on jämpti ja jääräpäinen, ei auktoriteettipelkoinen muttei rettelöitsijäkään, ei sylje lasiin mutta ei myöskään vedä päätä täyteen ihan joka ilta. Hän tuntee myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta sen verran maltillisesti ja ohimenevästi, ettei sellaista tarvitse ilmaista kuin itkeville nuorille naisille, eikä silloinkaan liian innokkaasti. Kaikista eniten Hakalaan kirpaisee pitkäaikaisten reissutoverien kanssa riitaantuminen, vaimon ja alle rippikouluikäiset lapset voi puolestaan jättää selviämään omillaan tunnontuskitta. Hän on järkähtämättömän oikeistolainen (tässä tosin lienee se pohjalaisuus yksi keskeinen tekijä), suoraluontoinen ja näkee maailman koostuvan yksinkertaisista totuuksista.
Jotenkin tuntuu että tällainen miehen malli on edelleenkin jossakin hyvin syvällä kansallisessa alitajunnassa ja enenevässä määrin nostalgisen haikailun kohde - sekä hahmo itse että hänen kaltaisensa "ihmisen ihannekuvan" asema jalustalla kansakuntaa pystyssä pitävänä voimana. Teoksessa keskeisiksi yhteisön voimavaroiksi nousevat yhteinen kotiseutu - Etelä-Pohjanmaa - sekä miesten rehti ystävyys. Nämäkin voimavarat perustuvat pohjalaisuuteen liitettyihin tyyppikuvauksiin rehellisestä, jääräpäiseltä, suorapuheisesta ja oman arvonsa tuntevasta pohjalaismiehestä. Teoksessa tosin nähdään myös stereotypian kääntöpuoli viinaanmenevyyksineen ja uhoineen: ryyppääviä, mellakoivia, pirtun salakauppaa käyviä, salametsästäviä, ilotaloissa viihtyviä ja omaisuutensa älyttömästi törsääviä pohjalaismiehiä. Kerronnassa kuuluukin paikoin suoranaisen (itse)ironinen vivahde.
Naisia lähinnä häivähtelee taustalla huolehtimassa lapsista ja huushollista tai vaihtoehtoisesti koiratorppien emäntinä tai tyttöinä. En ole asetelmasta erityisen yllättynyt, joskin on ihan kiinnostavaa, että tällainen narratiivi on ollut voimissaan ja saanut suosiota vielä 1980-luvun lopullakin; taustalla lienevät ne mainitsemani pitkät perinteet, joihin tottuneille lukijoille tällainen kerronta on tuttua ja turvallista sekä sitä myöten oikeanlaista ja "rehellistä".
Sana vielä kansikuvasta. Siinä näkyy samankaltainen suhdeluku nais- ja mieshahmojen välillä: naisia lienee vain yksi kuvan keskellä. Onkin helppoa uskoa, että suurin osa siirtolaisista oli miehiä, vaikka perheitäkin on aikanaan lähtenyt ja teoksen mukaan myös yksinäisiä naisia. Kuvan joukko on asettunut kuin poseeraamaan työmaan ympärille, eikä yksikään heistä erotu toisistaan. He ovat harmaata massaa, miltä siirtolaiset ovatkin varmaan vaikuttaneet yksine vaatekertoineen, outoine kielineen ja yksinkertaisesti lukumäärineen. Osa kuvan henkilöistä on pukeutunut siistimmin, osa on työvaatteissa. Taustalla häämöttää muutama puoliksi ilmaan haihtunut hahmo - ovatko he tehtaanhöyryjen peitossa vai niitä, jotka jäivät sille tielleen? Kansi tuntuu kiteyttävän siirtolaisuuden monia tarinoita yhdessä kuvassa.
Johannes Hakala suvun "alkupisteenä" - ainakin tässä tarinassa - rakentaa lähtökohdat erittäin tavanomaisesti: hän on juuri sellainen suomalaismiehen arkkityyppi, joka on nykyään muotoutunut lähes myyttiseksi olennoksi. Hakala on jämpti ja jääräpäinen, ei auktoriteettipelkoinen muttei rettelöitsijäkään, ei sylje lasiin mutta ei myöskään vedä päätä täyteen ihan joka ilta. Hän tuntee myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta sen verran maltillisesti ja ohimenevästi, ettei sellaista tarvitse ilmaista kuin itkeville nuorille naisille, eikä silloinkaan liian innokkaasti. Kaikista eniten Hakalaan kirpaisee pitkäaikaisten reissutoverien kanssa riitaantuminen, vaimon ja alle rippikouluikäiset lapset voi puolestaan jättää selviämään omillaan tunnontuskitta. Hän on järkähtämättömän oikeistolainen (tässä tosin lienee se pohjalaisuus yksi keskeinen tekijä), suoraluontoinen ja näkee maailman koostuvan yksinkertaisista totuuksista.
Jotenkin tuntuu että tällainen miehen malli on edelleenkin jossakin hyvin syvällä kansallisessa alitajunnassa ja enenevässä määrin nostalgisen haikailun kohde - sekä hahmo itse että hänen kaltaisensa "ihmisen ihannekuvan" asema jalustalla kansakuntaa pystyssä pitävänä voimana. Teoksessa keskeisiksi yhteisön voimavaroiksi nousevat yhteinen kotiseutu - Etelä-Pohjanmaa - sekä miesten rehti ystävyys. Nämäkin voimavarat perustuvat pohjalaisuuteen liitettyihin tyyppikuvauksiin rehellisestä, jääräpäiseltä, suorapuheisesta ja oman arvonsa tuntevasta pohjalaismiehestä. Teoksessa tosin nähdään myös stereotypian kääntöpuoli viinaanmenevyyksineen ja uhoineen: ryyppääviä, mellakoivia, pirtun salakauppaa käyviä, salametsästäviä, ilotaloissa viihtyviä ja omaisuutensa älyttömästi törsääviä pohjalaismiehiä. Kerronnassa kuuluukin paikoin suoranaisen (itse)ironinen vivahde.
Naisia lähinnä häivähtelee taustalla huolehtimassa lapsista ja huushollista tai vaihtoehtoisesti koiratorppien emäntinä tai tyttöinä. En ole asetelmasta erityisen yllättynyt, joskin on ihan kiinnostavaa, että tällainen narratiivi on ollut voimissaan ja saanut suosiota vielä 1980-luvun lopullakin; taustalla lienevät ne mainitsemani pitkät perinteet, joihin tottuneille lukijoille tällainen kerronta on tuttua ja turvallista sekä sitä myöten oikeanlaista ja "rehellistä".
Sana vielä kansikuvasta. Siinä näkyy samankaltainen suhdeluku nais- ja mieshahmojen välillä: naisia lienee vain yksi kuvan keskellä. Onkin helppoa uskoa, että suurin osa siirtolaisista oli miehiä, vaikka perheitäkin on aikanaan lähtenyt ja teoksen mukaan myös yksinäisiä naisia. Kuvan joukko on asettunut kuin poseeraamaan työmaan ympärille, eikä yksikään heistä erotu toisistaan. He ovat harmaata massaa, miltä siirtolaiset ovatkin varmaan vaikuttaneet yksine vaatekertoineen, outoine kielineen ja yksinkertaisesti lukumäärineen. Osa kuvan henkilöistä on pukeutunut siistimmin, osa on työvaatteissa. Taustalla häämöttää muutama puoliksi ilmaan haihtunut hahmo - ovatko he tehtaanhöyryjen peitossa vai niitä, jotka jäivät sille tielleen? Kansi tuntuu kiteyttävän siirtolaisuuden monia tarinoita yhdessä kuvassa.
Ihan kiinnostuneissa tunnelmissa jatkan siis eteenpäin sarjassa: seuraava osa Maan avaruus on jo kirjastosta haettuna ja odottelee pöydänkulmalla tarttumista. Koska kuitenkin on mukava välillä vaihtaa maisemaa kirjasarjojen osien välillä, luen ensiksi hieman jotakin muuta. Siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan on kuitenkin aihe, josta ei todellakaan ole lukenut liikaa kirjallisuutta, joten eiköhän seuraava osa tartu näppeihin liki itsestään. Lisäksi suorastaan kutkuttaa tietää, miten Hakalan seikkailuista leipaistaan todellinen sukutarina.
[Lisäys 17.9.2017] Sopivasti Ylellä oli aiheeseen liittyvä juttu Pohjanmaan naisten siirtolaisuudesta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä - lukemisen väärti.
Pohjanmaa-sarja:
Uusi Jerusalem
Maan avaruus
Talvisota
Pohjanmaa
Ameriikan raitti
Lakeuden kutsu
---
Antti Tuuri 1988/1997: Uusi Jerusalem
Otava. Helsinki.
362s.
Mielenkiinnolla seuraan Pohjanmaa-projektiasi! Olen lukenut Tuuria vähän sieltä täältä, mutta nyt minuakin alkoi kiehtoa ajatus tämän sarjan lukemisesta kokonaisuutena.
VastaaPoistaMielenkiintoinen siitä toivon mukaan tuleekin! Suosittelen kyllä jo nyt tarttumaan, voisi olla Tuurista tykkäävälle ihan mukava lukumatka.
Poista